Tähän aikaan huomenna astun ulos lentokoneesta ja ihmettelen JFK:n hälinää. Puristan passia hikisesti ja toivon, etten näytä t e r r o r i s t i l t a (eihän ne lue suomalaisia blogeja, eihän?). Venyttelen yhdeksän tunnin aikana vielä pahemmaksi mennyttä selkääni ja mietin, onko vuokraamamme AirBnB kämppä oikeasti olemassa.
Parempi olisi, koska siellä on kattoterassi.
Kattoterassi! New York, ystävät, vapaus, loma, aurinko! Tässä pitäisi olla aivan todella, todella fiiliksissä!
Sen sijaan löydän itseni itkemästä pimeästä makkarista, koska olen taas menettänyt hermoni lapsille. Kitissyt ja nalkuttanut ja vähän huutanutkin. Sitten itken sitä etteivät ne edes tajua mun olevan surullinen ja että ne nauraa kikattaa siellä kahdestaan. Että menetän senkin mukavan hetken niiden kanssa.
[highlight]Viimeisen hetken.[/highlight]Ihan kuin olisin lähdössä kuuhun. Että nyt kun on tämä viimeinen ilta niin pitää lasten kanssa olla oikein läsnä ja iloinen ja meidän kaikkien pitää vaan halata ja olla onnellisia ja ne voisi vaikka pukea ne vitun yöppärit kun pyydän eikä repiä uutta sohvaa.
Ei saatana.
Kärsin siitä yberärsyttävästä äitiyden sivuoireesta, jossa poden huonoa omatuntoa siitä että mulla on aivan luksusreissu edessä. Oletan, että minua tullaan siitä rankaisemaan. Viiden päivän aikana tulee varmasti soitto kotoa että joku on joutunut sairaalaan. Tai joudun itse jonkun p o m m i n alle (huomaattehan miten nerokkaasti välttelen sitä T-leimaa!)
Lapset joutuu sitten kasvamaan raajarikkoina ja äidittöminä koska mutsin oli pakko mennä johonkin perkeleen New Yorkiin.
Kannattiko, nii?
En olisi uskonut sanovani näin, mutta toivottavasti mulla alkaa vaikka menkat huomenna. Olisipa tämä PMSää. Koska muuten kyllä vituttaa olla näin hullu akka.
P.s. HUOMENNA NEW YORK!!!!
(ei se fiilistely kyllä vieläkään ihan aidosti lähde).