Raskausviikko 21
Tämän viikon puoliväliin asti ainoa ajatus on “olisipa kaikki hyvin”. Koska silloin koittanut rakenneultra oli ainoa mitä ajattelin, hypätään tässä tekstissäkin suoraan siihen.
Kaikki oli hyvin. Tosi hyvin.
Hän oli hereillä, liikkeessä ja tosi hyvissä asennoissa niin että saatiin oikein ajan kanssa katsoa ihan kaikki rakenteet ja vähän päälle.
Oli upeat kammiot, pikkuhiljaa täyttyvä mahalaukku (näimme taas miten hän joi lapsivettä ja sitten mahalaukku oli isompi, niin siistiä!) kaunis selkäranka, aivot, aortta…
Kaikki näytti siltä miltä piti ja minä hymyilin kuin heikkopäinen. Ainakin tänään sinulla on kaikki hyvin.
Sinulla on kaunis nenä, ehjä huuli, ruokatorvi joka toimii, vahva napanuora ja vilkkaasti liikkuvat 3cm pitkät olkavarret ja reisiluut. Kaksi munuaista ja hienot sukuelimet.
Tiedän, ettei viimeksi mainitulla ole mitään väliä, mutta meille se on osa prosessia jossa vauva muuttuu pikkuhiljaa pelkästä toiveesta vaimeiden potkujen kautta persoonaksi, jota ajatella. Jolle voi miettiä nimeä, jota voi päässään kutsua jo muuksi kuin vauvaksi.
Tiedämme ettei se vaikuta ihmiseen tai tapaamme suhtautua yhtään sen enempää kuin hiusten väri, navan muoto tai kynsien pituus – mutta se on minulle yksi sellaisista konkreettisista asioista, joilla voin häntä ajatella. Sinua, lapseni.
Olet toinen poikani. Pikkuveli. Niin odotettu tulevalle isoveljellesi, hän on kovasti kaivannut toista poikaa perheeseen. Vaikka hänkin osaisi jo tässä kohtaa muistuttaa ettei se ole lupaus yhtään mistään, että sukupuoli on vain oletus, ihmisen yksi piirre, joka voi sekin vielä joustaa ja elää.
Mutta sitä tietoa me nyt käytämme kun muutakaan ei ole, karttana kohti ihmistä, yksilöä, persoonaa.
Myös lapset odottavat tietoa innoissaan kotona – siis tietoa siitä että onko kaikki hyvin.
Kerromme heti että on. Lisäksi olemme päättäneet hassutella hieman ja kertoa veljestä karkeilla. Istutamme lapset pöydän ääreen lasisen kulhon eteen ja pyydämme laittamaan silmät kiinni. Kaadamme kulhoon vain sinisiä karkkeja (mahdollisimman stereotyyppisesti, I know) ja sillä sen kerromme.
Yksi pomppaa innosta ylös hyppimään, toinen selittää pienimmälle että ”äitillä on ehkä pikkuveli mahassa” ja se pienin katsoo karkkeja haltioituneena.
Hänhän toki jo sanoi edellisenä päivänä ihan yhtäkkiä että ”tuolla (mahassa) on minun pikkuveli” – ilmeisesti hänelle tässä ei siis ollut mitään yllättävää.
Meille muille on vielä monta yllätystä paljastamatta: Kuka sinä olet? Mistä tykkäät? Mikä sinua pelottaa? Miltä kuulostat? Miltä tunnut rintaani vasten?
Pakahdun siitä että olet jo niin paljon kaikkea. 400g pieni pallura joka jo reagoi meihin. Vastaa kosketukseen ja herää herätyskelloni ääneen. Ihana sinä.
Vuoksesi kestän kaikki suonikohjut. Niistä sittenkin myöhemmin.
