Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Raskausviikko 14: Identiteettikriisejä ja liikkeitä

Raskausviikko 14

Nyt kun ultra on takana ja niskapoimusta uskaltaa ehkä arvella jotain hyvää, päätän että on aika kertoa myös töissä. En ehkä vain jaksa enää piilotella. Vastaanotto on sangen ihana. Miten sitä aina olettaakin pahinta? (No, on tässä matkan varrella muutama huonompikin kokemus ollut, siitä ehkä lisää myöhemmin.)

On tosi vapauttavaa voida sanoa että mun on nyt pakko päästä jo lounaalle, tai että onko meillä jotain välipalaa. Helpottaa jotenkin koko oloa kun ympärillä on ihmisiä tsemppaamassa. Vetelen entistä estottomammin ruokaa kaksin käsin ja vastailen niihin kaikkiin samoihin kysymyksiin, joita olemme itsekin miettineet.

Ei, ei meillä oikein riitä huoneet. On kyllä ollut tosi paha olo vaikka ehkä jo vähän helpottaa – ei, ei ollut aikaisemmissa raskauksissa. Joo on siellä vain yksi, nyt se tiedetään varmaksi. Lapset tietää joo ja ne otti sen tosi ihanasti, ei tiedetä vielä sukupuolta mutta halutaan varmaan tietää. Isommat tulee olemaan sitten 8 ja 7 kun tämä syntyy, toivottavasti niistä on jo paljon apua!

Ja niin edelleen. Musta on ihanaa kun ympärilläni olevat ihmiset ovat kiinnostuneita. Se antaa mullekin luvan olla kiinnostunut asiasta. Silloin kuin joku kysyy jotain aidosti kiinnostuneena, minua ei pelota että olen liikaa raskaana.

Jaaaaaha, sieltä se tuli. Kummallinen raskausnolotus.

Olen näköjään taas samassa jamassa kuin ensimmäisen raskauden kohdalla – tutkiskelen omaa identiteettiäni ja yritän ymmärtää mihin solahdan. Olen oudosti hieman nolona kertoessani ihmisille tästä, siinä on jotain yhteiskunnallista taakkaa taustalla. Että tämmöinen akateeminen ihminen haluaakin yli 1,7 lasta. Olen normien vastainen ja mikä pahinta, todennäköisesti minusta rakennetun mielikuvan vastainen monille.

Minähän olen useasti kertonut suureellisesti etten enää kaipaa vauvoja. 

Eihän kahden ison lapsen jälkeen nyt enää muutenkaan hurahdeta vauvakuplaan, ei kai työelämästä näin kiinnostunut tyyppi nyt enää vauvajuttuja jaksa? En saa kiinni edes omasta ajatuksestani mutta tajuan että jotain tässä taas on. Jotenkin minusta on vaikeaa olla rehellisesti sitä mitä olen. Raskaana. Menossa kotiäidiksi. Matkalla kohti kantoliinoja ja sormiruokailua, vaikka olen tämmöinen uranainen joka on kovaan ääneen sanonut että tämä niin oli tässä, ei meille enää ja onpa ihanaa että on niin isot lapset.

Se kaikki on totta ja se kaikki on outoa. On niin outoa olla samaan aikaan selvästi mieluummin isojen lasten äiti ja silti vielä toivoa yhtä pientä.

Olen ylionnellinen siitä että uskalsin kuunnella omia toiveita ja seurata unelmaa, jonka tunnistin jo vuosi tai ehkä kaksikin sitten. Etten haaveilekaan isoista työliikkeistä vaan isommasta perheestä. Silti olen samaan aikaan häkeltynyt siitä että olen taas tässä, tilanteessa jossa maailmani pyörii kirjaimellisesti oman napani ympärillä.

Voi elämä sentään oikeasti. Ei ole helppoa olla näin ylianalysoiva ihminen. Ei edes raskaana.

Ai niin, ne liikkeet! Kyllä vain, jo pari viikkoa sitten tuntemani paine ja kupla on se tuttu tunne. Sellainen, jota noin alhaalla vatsassa ei voi mikään suoliston möyrintä aiheuttaa. Joku kääntää kylkeä, tekee volttia tai hikottelee. Jotakin sellaista joka saa tämän valtavan ilmapallon sisälle ihan pienen mutta selvän paineen aikaan. Ihan viikon lopulla luulen tuntevani jo pieniä nykäisyjäkin.

Voin toki olla aivan totaalisen väärässä*. Sitähän ei kukaan voi todistaa joten otan ja väitän tässä ja nyt että tunnen vauvan liikkeet.

Ollakseen alle kymmenen senttiä pitkä tämä tyyppi onnistuu jo olemaan tosi todellinen.

Lue myös: 

*Tämän julkaistessani olen viikolla 16+6 ja voin vahvistaa että ihan oikeassa olin – samaa pyllyn liikettä se paine on tässä kohtaa ollut. Vahva kaveri! 

Raskausviikko 13: Ultra. Se tärkeä ultra.

Raskausviikko 13

12+1, perjantai. Iltapäivässä tunnin tauko kahden palaverin välissä. Juoksen kiireessä, myöhässä ultraan halki kaupungin. Insinööri on jo siellä, minä hikoilen jälkihikeä ja yritän rauhoittua. Odotushuoneessa on kauheasti ihmisiä, ja paljon lapsia. Joku katsoo minua nopeasti ja sitten äkkiä uudestaan pidempään.

Joku Valeäidin lukija ehkä? Alkaako tästä kauheat huhut, kertooko hän kaikille kuinka vihaisen näköinen olin? Entä jos kaikki onkin vialla ja nyt joudun selittämään sen kaikille?

Meidän vuoro tulee nopeasti, pääsen pakoon omia ajatuksiani. Menen makaamaan pedille loskaiset kengät jalassani. “Vedä housut ihan vain sinne pepun alle alas”. Kiskon äitisyhousut vaivalloisesti ja kompuroiden alemmas ja häpeän että olen pukeutunut jo äitiyshousuihin vaikka ei oikeastaan tarvitsisi – tämän pehmeän löllykän saisi kyllä tungettua vielä vaikka minne, mutta se olisi epämukavaa. Nämä housut ovat kyllä muutenkin epämukavat, käyn aamuisin viisi kertaa pissalla koska ne painavat väärään kohtaan.

En uskalla edes hengittää kun tuttu geeli ja antura tulevat vatsalle. Ruudulle ilmestyy hahmo. Se on ihan paikallaan.

Mä niin tiesin ajattelen suu yhtenä viivana. Pelokas ajatukseni ammutaan heti alas. “Siellä näkyy hieno vahva syke heti, taitaa olla päiväunet menossa”.

Vaan ei kauaa. Tyyppi herää ja alkaa pomppia. Kuin yrittäisi päästä trampalta ylös ilman käsiä. Seulontaa suoritetaan vieressäni hiljaa. Muistelen, ettei ultraaja suostu välttämättä tässä kohtaa edes puhumaan. He tarkistavat ensin kaiken ja sitten vasta avaavat sanaisen arkkunsa kun tietävät asioiden olevan ok.

Mutta nyt me kuulemme kuitenkin aika pian että täällä on hieno sydän, keuhkot, aivot, selkäranka ja tuolla näkyy hienot jalat. Helpotun vähän. Sitten näen että kuva pysäytetään ja hiiren kursori tekee viivaa mitatakseen niskan turvotusta.

Lopetan hengittämisen kun keltainen viiva piirtyy poimun läpi.Yhden suhde kahteensataanviiteenkymmenneen, sun iällä, kaikuu korvissani. Näen ruudulle tulevan 0,9mm ja hengitän ulos. Se on ainakin vähän, eikö?

Kyllä, ihan hyvä on.

Nyt voisi rentoutua ja vaikka keskittyä nauttimaan näkymästä. Tuolla on meidän kolmas lapsemme! Heiluttaa kättä, pomppii ja nyökyttelee. Hänellä on varpaat, selkäranka ja hienot kasvot. Tekisi mieli sanoa että näyttää siskoltaan mutta ei kai sitä sentään voi tietää (vaikka nenä ja otsa onkin aivan meidän). Tajuan pyytää Insinööriä kuvaamaan hetken videota, sillä en itse ole ehtinyt tähän rumbaan vielä yhtään mukaan.

En voi liikuttua tai nauraa tyypin menolle, koska se heittää anturan ja kuvan aina oudoksi. Hymyilen tyhmänä ja katson paikallani.

Meille ei vieläkään anneta aihetta olla huoleti, sillä “toivottaisin hyvää odotusta mutta katsotaan se seulan yhteistulos ensin, se tulee kotiin 1-2 viikon sisällä”. Aargh. Vaikka tiedän ettei mikään ole varmaa, haluaisin hetkeksi tilastojen tuoman levollisuuden, ajatuksen siitä että kaikki voikin vastoin omia odotuksiani olla ihan hyvin.

En jaksa tätä jatkuvaa odottamista, tätä epävarmuutta jonka jo tiedän leimaavan seuraavia vuosia muutenkin. Jotain voi aina sattua, mikään ei ole taattua. Olen ollut liian lähellä liian surullisia tarinoita viime vuosina enkä voi muutenkaan uskoa että meillä voisi olla näin hyvä tuuri. Nämä varovaiset kommentit eivät helpota.

Tietäisinpä jo tässä kohtaa, että alle kaksi tuntia ultran jälkeen tietojärjestelmä printtaa jo ulos kirjeen, jossa todetaan ”Tulos on normaali eikä lisääntynyttä [Downin syndrooma] riskiä ole todettu”. Saan kirjeen käsiini vasta seuraavan viikon torstaina.

Sitä ennen katson videota monta kertaa päivässä. Siinä sinä olet, moikka vain. Olet jo aika ihana.

(Kunpa kaikki jatkuisi näin hyvin.)

Lue myös: 

Raskausviikko 12: Sydänääniä ja sopimattomia videoita anopille

Raskausviikko 12

Et ole tosissasi.

Sen yhden migreenin jälkeisen hyvän olon päivän jälkeen saapuu torstai. Raskausviikko vaihtuu ja minä alan aivastaa. Aivastan ehkä sata kertaa yhden päivän aikana ja illalla mittaan kuumeen. Minulla on flunssa, miten hauskaa!

Siinähän se viikko sitten meneekin. Kuume pysyy tasaisesti läpi viikon, vaikka kuinka yritän panadolia syödä. Olo on karmea vaikka kuume on matala, nenä valuu ja mikä hauskinta – pää on tosi kipeä. Viikon aikana ruoka ei oikein maistu, joten maha muuttuu vallan pieneksi. Kaikki turvotus häviää ja muutenkin koko raskaus tuntuu pelkältä kuvitelmalta, lukuunottamatta sitä faktaa ettei kunnon lääkkeitä saa syödä.

Viikon kohokohta on kuitenkin sama päivä kuin flunssa alkaa. Olemme saaneet ystävältä lainaan kotidopplerin (tämmöisiäkin kotkotuksia nykyään – ihanaa!) ja kuuntelemme koko perhe löllöä mahaani. Lapset jaksavat noin viisi minuuttia etsiä vauvaa ja luovuttavat sitten. Kolmen vartin kohdalla Insinööri löytää hänet vihdoin. Syke kuulostaa juuri siltä kuin muistin. Hevonen laukkaa jossain vatsani uumenissa ja se on aivan yhtä ihmeellistä kuin aina.

Nappaan videon pätkän siitä kun kutsumme lapset takaisin kuuntelemaan. Kakkonen tiputtaa juuri ennen meidän luokse tuloa jonkun legoviritelmänsä ja videolle tallentuu tonnin setelin -ilme sekä lakoninen ”oikeesti”. Hän alkaa kitistä legoaan eikä vauva enää kiinnosta. Ykkönen tulee paikalle haltioituneena.

Minä lähetän pätkän anopille ja muutamalle ystävälle, aivan fiiliksissä siitä että syke todella on siellä. Myöhemmin huomaan että videossa näkyy myös mun mestat. Karvat rehottaa sieltä anturin alta oikein kauniisti. Mites, oletko itse lähetellyt videoita häpykarvoistasi anopille? Klassikko!

Sopivasti sinä päivänä kun pitäisi mennä takaisin töihin, kuume on (melkein) poissa. Samalla huomaan ilokseni kuitenkin että paha olo on tainnut poistua lähes kokonaan* ja että ensimmäiseen ultraan on vain kaksi päivää.

*hahahah, ei muuten ollut

Lue myös: