Ystäväni kolmevuotiaalla on paljon haleja annettavaan. Hän ottaa ja istuu sen ihmisen syliin, joka sattuu paikalla olemaan. Näin ”isojen lasten” äitinä osaan ottaa tästä aina heillä vieraillessani kaiken ilon irti – ihanaa kun joku pieni tulee syliin! Siitä on aikaa kun joku on kömpinyt syliini muuten vain, hengailemaan.
Hetkinen. Siitä tosiaan on aikaa kun joku on istunut sylissäni ilman sen kummempaa syytä. Siinä missä sylini oli ennen paras paikka mihin vain tekemiseen, nyt se on paikka jossa liimataan laastareita tai jota käytetään korokkeena että näkisi paremmin.
Nytkö se loppui? Mihin meni se lasten loputon – joskus vähän näännyttäväkin – läheisyyden kaipuu?
Se lapsi josta ajattelin ettei se tule koskaan lopettamaan halimista onkin yhtäkkiä sellainen joka painaa menemään itsenäisesti touhuttaen, ja jota pitää erikseen pyytää syliin. Se heittää coolin yläfemman ja pakenee pusuja. Usein sanoo ettei se nyt tarvitse halia, kiitos vain.
(Minä yleensä vastaan että minä tarvitsen joten tuus tänne nyt vaan)
Sama viileä tyyppi istui pienenä sylissäni syömässä tuntikaupalla, hipelsi mietteissään kättäni ja hakeutui pitkään vielä leikki-iässä ihan kainaloon leikkimään jos vaan pystyi.
Toinen taas hyppäisi kyllä spontaanisti syliin, pitäisi kädestä ja tulisi kainaloon mutta kun ei hän ehdi! Me halimme silloin kun muistamme, olemme kotona, eikä meistä kumpikaan tee juuri silloin jotain muuta huomiota vievää omaa asiaa.
Vaikka oikeasti tämä se sitä tärkeintä olisi. Se vaan ei enää tunnu niin polttavana tarpeena kuin silloin joskus. Fyysiselle läheisyydelle ei ole enää niin akuuttia tarvetta kuin silloin joskus, se ei ole enää olennainen osa kaikkea liikkumista ja olemista. Kosketus on yhtäkkiä helppo unohtaa.
Nyt ymmärrän kun Sinkkonen pyytää lehdessä isiä painimaan poikiensa kanssa. Sehän todella on oiva tapa olla lähellä silloin kun halit eivät enää tule luonnostaan.
En ole vielä ihan painien äärellä, saan vielä halata lapsiani ilman irvistelyä. Ja kyllä ne syliinkin vielä tulevat kun vain muistamme sitä ehdottaa. Mutta huomaan että pienten lasten ”aina sylissä, aina lähellä, aina lahkeessa” ajat ovat toden totta ohi. Yhtäkkiä saatan havahtua illalla ajatukseen etten ole ehkä halannut ketään perheestäni tänään – ainakaan riittävän moneen kertaan.
Nyt meitä pitää lähes aktiivisesti muistuttaa että hei tulehan tänne, halitaan! Se pitääkin muistaa monesti, ettei paha olo ehdi iskeä. Sillä onhan meillä se tarve siellä todellakin vielä, se halipuutos vain lymyilee – ja iskee takaisin jos emme täytä sen tarpeita.
Samalla tavalla kuin sitä yrittää muistaa juoda vettä ettei tule jano on muistettava halia ettei tule illalla väsynyt itku.
Hirveän äkkiä sekin meni. Ensin lapset tuntuivat olevan aina minussa fyysisesti kiinni. Sitten henkisesti. Äiti kato, äiti miksi, äiti että, äitiii! Sitten alkoi koulu ja tuntuu että ulkopuolinen maailma sai meidät kiinni. Ei tässä minkään lopun äärellä vielä olla mutta näen nyt sen polun, jota pitkin lapseni itsenäistyvät, muuttuvat päivä kerrallaan omalla tavallaan etäisemmiksi. Muun maailman omaksi, minun heijastuksekseni.
Halit, pusut, kutitukset, kainalointi ja pään silittäminen vähenevät huomaamattamme kuukausi ja vuosi kerrallaan, vaikka kuinka yritän pitää niistä kiinni.
Lapset tarvitsevat sitä nyt vähemmän kai. Mutta kun oikeasti me kaikki tarvitsemme sitä aina, iästä riippumatta. Nyt se vain pitää muistaa ihan eri tavalla. Täytyy aktiivisesti tiedostaa että voisimme halata tässä vaikka fyysinen siteemme ei enää tunnu polttavana tarpeena – niin kuin silloin kun yritin tehdä spagettia etkä voinut olla sitä kahta minuuttia pois sylistä.
Muistatko sen vielä rakas, ei siitä ole kauaa?