Niin tosiaan, nyt näitä lapsia on kolme. Jotenkin se tieto tuntuu sulavan aika hitaasti kallooni. Moni on kysynyt miltä nyt tuntuu: kuinka isommat ovat ottaneet uuden tulokkaan vastaan ja onko uuden vauvan olemuksesta nähtävissä samankaltaisuuksia jompaan kumpaan sisarukseensa?
Onnekseni isommat ovat ottaneet hänet suurella rakkaudella vastaan. Kyselin ennen vauvan tuloa Kakkoselta, mitä hän luulee tapahtuvan kun vauva tulee taloon ja ainoaksi vastaukseksi sain “no rakkauden määrä ainakin varmaan lisääntyy”. Voi liikkis.
Isot ovatkin omalla tavallaan paljon rakkautta Kolmoselle jaelleet! Ykkönen hoivaa pientä todella hienosti, taitavasti ja paljon. Hänellä tulee myös selvästi ikävä vauvaa jos se nukkuu pitkään tai ei ole ollut hetkeen sylissä. Kakkonen on vähemmän konkreettisesti vauvassa kiinni mutta lepertelee pienelle puhuessaan ja saattaa yhtäkkiä kesken oman leikkinsä tokaista “Oon tosi iloinen että Kolmonen tuli meille”.
Samaan aikaan kumpikin kyllä työstää selvästi myös vaikeampia tunteita – ei näin iso muutos kenelläkään kivutta mene. Kesäloma, alkava koulutaival, samat seinät ja sisaruksen jatkuva vierellä olo saavat räjähdyksiä aikaan aivan jatkuvalla syötöllä.
Enimmäkseen kuitenkin elämme pienessä rakkauskuplassa, jonka keskiössä on tuo ihan minimaalisen pieni mutta ihana tyyppi.
Minä itse näin kolmen lapsen äitinä en ole toistaiseksi yhtään sen viisaampi kuin ennenkään. Jonkin verran kokemus tuntuu omissa otteissa ja mielessä ja koko homman taustalla leijuu sellainen paksumpi varmuuden kerros mitä ei edellisillä kerroilla ollut (en esimerkiksi saanut hysteeristä kohtausta kun tajusimme tänään ettei vauvalla olekaan vakuutus voimassa, hupsistasaatana).
Mutta en minä edelleenkään osaa vaikkapa erottaa nälkä- ja väsymysitkuja toisistaan. Se on aina jäänyt mysteeriksi, mutta eipä se ole koskaan haitannut. Kyllä se vauva sitten kertoo kummasta oli kyse jos väärää ratkaisua tarjoaa.
Ehkä tässä se kokemus näkyy jos edellisiin kierroksiin vertaan. Nyt on rohkeutta kokeilla ja testata, mennä hapuillen. Luottaa siihen että kyllä se lopulta ratkeaa, ei se koko päivää (ehkä) itke. Tämä toki ei lainkaan aina pidä paikkansa ja edelleen saatan tuskastua jos pientä ei osatakaan rauhoittaa, mutta useimmiten sentään pysyn coolina.
Kolmen kanssa kaaoksen ja metelin – ärsykkeiden – määrä on kasvanut. Se on erityisesti minulle hankalaa, en ole koskaan ollut hyvä ärsyketulvan keskellä. Isoimpana rasitteena juuri nyt onkin henkinen kuorma, joka syntyy siitä että neljä perheen jäsentä vaatii huomiota. Insinöörillä ja mulla on ehkä päivän suunnittelu kesken samalla kun isommat vinkuu peliaikaa tai tappelevat keskenään ja minä yritän imettää. Niinä hetkinä tulee joskus sellainen “menkää kaikki nyt kauas minusta” – fiilis, varsinkin kun imettäminen ei vielä suju ihan mutkitta ja vaatii keskittymistä.
Tietysti myös konkreettisesti hommaa on enemmän, kun vaikkapa lähtiessä on kolme liikkuvaa osaa mietittävänä: oma valmistautuminen, vauvan valmistautuminen ja isojen patistelu. Näistä viimeinen on hitain ja vaikein. Ja ihan arjen tasolla toki näkyy kasvanut hoidettavien määrä, ystäväni Annan sanoja lainaten: on yhtäkkiä 40 sormen- ja varpaankynttä leikattavana (paitsi onneksi Ykkönen leikkaa jo omat kyntensä).
Mutta mitään (ja ketään, hah) en vaihtaisi pois. Tämä kaikki on aivan ihanaa ja ihan toista kuin Kakkosen syntyessä. Silloin oli sama uuden vauvan kaaos ja mukana menossa vuoden ja viiden kuukauden ikäinen sekoileva taapero. Saatoin imettää samalla kun nostin toista syöttötuoliin, huh! En kertakaikkiaan käsitä miten sen silloin hanskasin.
Ai niin ja ketä meistä vauva muistuttaa? Kaikkia ja ei ketään. Hänellä on ajoittain tosi samoja ilmeitä ja eleitä kuin sisaruksillaan, ääni on yhtä kova kuin veljellään ja piirteitä hän on saanut meistä vanhemmista kummaltakin. Tukka on muita lapsia tummempi ja olemuksen rauhallisuus toistaiseksi jotain ihan käsittämätöntä – tyyppi vain möllöttää (tämän uskon vielä muuttuvan).
Eniten mulla on sellainen fiilis, että hänestä tulee aivan omanlaisensa yksilö, perheemme pieni peikko joka valloittaa sydämet ja saa meihin vauhtia.
Se viimeinen puuttuva pala hän ainakin selvästi on. Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa perhe täydeltä, siltä että kaikki joiden pitikin olla, ovat täällä. Syli ja joukkue on täynnä, niin kuin kai kuuluu sanoa tässä kohtaa. Melko siistiä.
PS: päivitän ahkerasti storyn puolelle Instagramissa hänen ylhäisyytensä tekemisiä (ts. nukkumista eri paikoissa), kannattaa tulla seuraamaan jos uskaltaa ottaa vauvakuumeen riskin!