Turun juna-asemalla parahti hikinen nainen itkuun. Sillä oli kova pissahätä, jalat menossa rakoille ja liian painava kassi täynnä turhia vaatteita.
Tarkka kellonaika on helppo muistaa. 15.25 lähti kohti Helsinkiä juna, jonka kyydissä en sitten kuitenkaan ollut.
Miten voin olla näin tyhmä? Olen kulkenut junalla Turusta Helsinkiin arvioni mukaan vitusti. Tiedän ihan tasan tarkkaan että se juna ei mene siitä mistä voisi kuvitella, suoraan aseman edestä, vaan sehän perhana lähtee sieltä sivuraiteelta. Sellainen pieni mindfulness testi Turun tyyliin; jos et ole skarppina, jäät kyydistä. Siinä sitten juokset kymmenen metriä junan perässä ja katselet kun se alkaa etääntyä.
Pienen itkun jälkeen viiltävä tilanne-analyysi: jos juoksen 20 minuutin päästä lähtevään Onnibussiin, saatan teoriassa ehtiä Ykkösen iltapäiväkerhon kevätjuhliin. Vai jäänkö asemalla tekemään tiukasti töitä tunniksi, saisin menetetyn ajan käyttööni?
Pohtiessani kalenteri muistuttaa että asiakastapahtuma jatkuisi nyt täl puol jokkee. Tapahtuma, jonne ilmoittauduin mutta jäin kuitenkin menemättä jotta ehtisin tyttären juhliin ja ei se varmaan niin tärkeää ollutkaan. Tulee toinen ilmoitus, “valmistele huomisen tapaaminen”. Ai niin sekin. Hemmetti. Pari kyyneltä lisää.
Alan juosta kangaskassi heiluen ja jalat kärsien bussiin, jos vaikka ehtisinkin. Bussilippuja ei pysty enää varaamaan, joten joudun vaihtamaan paikkaa neljästi ensimmäisten pysäkkien aikana. Mahdun penkille, johon paistaa aurinko. Bussissa on ilmastointi rikki ja Turussa on historian kuumin toukokuinen päivä. Bussin vessassa ei tule vettä käsipesuun. Minulla on jano ja akut loppu, sekä laitteista että itsestäni. Viereisen penkin tyypit puhuu liian kovaa ja syövät haisevaa banaania. Ylleni laskeutuu marttyyrinviitta, se tuntuu niin pehmeältä.
Turhaan jätin sitten sen asiakastilaisuuden väliin, josta olisi varmasti ollut hyötyä.
Turhaan yritin ehtiä Ykkösen iltapäiväkerhon kevätjuhlaan, nyt siihen ei oikeasti millään ehdi.
Turhaan kävin eilen vielä ostamassa sukkikset kun niitäkään ei sitten tarvittu.
Turhaan tulin koko Turkuun saatana.
Yksi sählätty iltapäivä tuntuu hirvittävältä rikkeeltä, jota pitäisi pyytää kaikilta anteeksi. Olen niin pahoillani että sotkin tämän! Anteeksi etten nyt ehdi juhlaasi. Pahoitteluni etten ole asiakkaiden kanssa verkostoitumassa. Onpa harmillista että minulta jäi nämä taloyhtiön talkoot väliin. Riittämättömyyden tunteita riittää ihan joka suuntaan.
Itku juna-asemalla. Varma merkki siitä, että kaikkea on nyt vähän liikaa. Tai kuten Mamma Rimpuilee sen sanoi:
Kuva ja vertaistuki: Mamma Rimpuilee