Pari viikkoa sitten seisoin Redin käytävällä punainen paketti sylissäni ja hymyilin vastaantuleville ihmisille sellaista “pahoitteluni, kyllä tää kohta loppuu” -hymyä. Vaikka en kyllä tiennyt loppuuko.
Sylissä rimpuileva paketti painoi toistakymmentä kiloa ja se huusi räkä kuplien vuorotellen ”EI! EI EI!” ja ”MÄ HALUANNNN!!!”. Muutaman kerran se vain kokeili kirkua niin kovaa kuin pystyi, jos sillä olisi saanut mut horjumaan kun muu ei auttanut.
Jep, eka totaalimeltdownuhmatahtokiukkukohtaus löysi luoksemme, kuukautta vailla kolmevuotiaan Kolmosen sielun syvimmistä koloista. Olin mokannut päivän aikataulun enkä tajunnut että se oli yliväsynyt.
Vein sen Redin leikkipaikalle (ei vielä virhe), josta näkyy Juhlamaailman ikkunat ilmapalloineen (major virhe, huonoa kauppakeskussuunnittelua!). Eiköhän sieltä joku pallo löytynyt joka olisi pitänyt saada ja sitten seurasi kaiken maailman pakkausten repimistä, sukillaan juoksemista ja kyllä te tiedätte*. Lopulta siis lattialta löytyi minulle kuuluva uhmaspagettikasa, jonka nappasin sylin turvaan huutamaan. Paristi se yritti kai minuakin lyödä mutta lähinnä huusi.
Mikään tässä ei ollut yllättävää, tiesin tämän päivän tulevan ja oikeastaan olen sitä jo vuoden tässä odotellut. Mutta yllätyin siitä, miten tyynenä itse pysyin. En muistanut, että mussa olisi sellainenkin puoli! Muistin vain ne kymmenet ja kymmenet kerrat kun en ole jaksanut kuunnella huutoa ja olen sanonut jotain tyhmää, pakottanut liikkeelle tai jollain muulla tavalla jättänyt kohtaamatta lapsen isot tunteet ja ollut itse vain kiukkuinen kasa isoa ihmistä.
Kolmonen jatkoi huutamistaan ja minä kävelin rauhakseltaan se sylissä eteenpäin. Sivumennen sanottuna, se huusi aivan helvetin kovaa. Siis niin kovaa että ihmiset (lähinnä lapsettomat teinit) peitteli korviaan ja katsoi kauhistuneena että ei kai toi tule samaan hissiin meidän kanssa (Ei tullut). Jossain kohtaa sain sen vaunuihin taputeltua ja samalla sanoin aika topakasti että nyt riittää, olen kuullut sut, jutellaan kohta. Ei auttanut huutoon pätkän vertaa, mutta taittoi vastarintaa sen verran että sain sen satuttamatta vaunuihin ja olimme siten askeleen lähempänä päiväunia ja kotia.
Analysoin tilannetta mennessäni. Miten tämä nyt näin helppoa onkin?
Ajattelin että nämä jutut on tavallaan helppo kestää silloin kun ne ovat näin övereitä, että menevät kerta kaikkiaan yli. Silloin on niin helppo ymmärtää että ok nyt läikähti punaiselle ja on turha yrittää edes mitään kontaktia ottaa lapseen, ei se ole vielä kuulolla. Sitä näkee ettei lapsi itsekään ole oikeastaan tilanteessa läsnä, sekin vain riehuu ulos tunteitaan ja odottaa minun laillani että tunteiden aalto jo pyyhkäisisi rantaan ja vaahtopäät laskisi.
Vaikeampaa on kestää sitä sellaista koko päivän jatkuvaa ulinaa ja loputonta pahaa mieltä, hermostumista ja vastaan taistelua. Se on tavallaan niin järkevää toimintaa, vaikka ärsyttävääkin. Nämä manaajakohtaukset on ihan eri juttu.
Toisekseen tämä tilanne oli totta kai helppo kestää kun se oli eka laatuaan eli myös ainoa sinä päivänä, viikkona, kuukautena. Muistan kyllä miltä tuntui kun näitäkin hetkiä oli päivässä monta, ei silloin enää jaksa leikkiä rauhallista hiekkasäkkiä, jota vasten rimpuloida turvassa.
Me pääsimme ihan kunnialla metroon asti, postin luona vähän läikähti uudestaan mutta kotimatkalla saikin jo herneitä maistellen nukahtaa vaunuihin ja sieltä herättiin aivan kuin uuteen päivään.
Yksi oma tekoni, josta olen tosi iloinen, koitti kun se ihan pahin räkähuuto laantui vähän ja jäi porisemaan vain pienenä kiukkuna. Silloin sain Kolmoseen taas jonkun kontaktin joten kummarruin sen puoleen vaunujen edessä ja sittenhän minä kuulkaa sanoitin.
Sanoin että huh, olipa hurjaa, sulla taisi mennä vähän punaisen puolelle ja tuli aika tosi iso kiukku. (Vastaus: kulmat kurtussa lähes huomaamaton nyökkäys, ilme muuttuu vihaisemmaksi). Kerroin että niin käy meille kaikille joskus ja se voi tuntua tosi hurjalta kyllä, mutta ei hätää – kaikki aina lopulta järjestyy ja me autetaan sua iskän kanssa näissä tunteissa. (Vastaus: selkeä vastarinnan väheneminen, sen tajuaminen ja uusi kiukkuinen ilme ettei äiti vain ehdi leppymistä huomata).
Tiedän että seuraava koetus on ihan nurkan takana. Sekä hänelle että minulle. Tiedän myös että ihan pian tulee se päivä kun en todellakaan toimi hyvin tässä tilanteessa, ja hermot kolisee kaikilla. Mutta oli tärkeä laittaa itselle muistiin että näin, tää yksi juttu onnistui nyt tosi kivasti.
Vanhemmuus on yhtä sekasortoista huvipuistoa, jossa vaihtelee kaikki suurista iloista vastanpohjasta kouraisevaan kauhuun (ja oksennukseen ja märkiin vaatteisiin ja rahan menoon, ja ja ja…) joten on syytä ottaa ilo irti silloin kun hommat on kivasti ja tuntee olevansa tilanteen tasalla. Muistaa kehua itseään ja toisiakin ehdottomasti, tsempata että jes, tää meni hyvin! Silloin ne huonosti menevät käänteet on helpompi kantaa kun ei ole niin voimakkaasti sellainen olo että aina mä tän mokaan.
Tästä kirjoitti joskus aikoja sitten Juliakin tosi hyvin, piti oikein kaivaa tämä Julian vanha postaus esiin. Muistan tallettaneeni silloin tämän ajatuksen sydämeeni:
”Olenkin ottanut itselleni käyttöön tämän kannustus- ja palkitsemisstrategian. Kun saan kiukkuisen lapsen hyvälle tuulelle huumorin, juttelemisen tai huomion muualle viemisen keinoin, taputtelen itseäni selkään ja ajattelen, että ai että taas! Palkitsen itseäni omahyväisyyden hyrskäyksellä. Sitten tekee taas seuraavan kerran mieli olla se hyvä aikuinen.”
Näin! Huomataan se hyvä, niin itsessä kuin lapsessa. Se kantaa pitkälle. Ei niin pitkälle kuin Kolmosen ääni käyrillä käytävillä, mutta jos nyt metrolle asti.
Mikä on ollut sun paras mitalin arvoinen suoritus? Tilanne jossa kaikki on sieltä itsestään mutta olet noussut muina sankareina sen päälle?
Mun omat uhmavinkit ihan itseänikin varten löytyy täältä vanhasta blogijutusta. Ihan viisaita ajatuksia sielläkin!
*sydämeni ja taistelutahtoni meinasi todellakin murtua eräässä käänteessä kun olin sanonut että ei voi vain avata pakkauksia kun niitä ei ole maksettukaan ja siinä vaiheessa vielä aika järkevästi keskusteleva pieni yritti aivan vilpittömästi korjata tilanteen sanomalla kiltisti ja iloisesti “mä voin maksaa”. Oli ranccaa meille kummallekin kun kerroin että hänellä ei ole rahaa eikä voi täten goottihenkistä glitteristä pride-pantaa millään maksaa.