”Kyllä sen kolmannen sitten vielä joskus ehtii jos siltä tuntuu. No ei siltä tunnu, oikeasti. Mutta ihan kamalaa ajatella että jos ei kohta niin ei koskaan. Ellei blogiin ilmesty joku päivä hahmo nimeltä Vahinko, tämä oli nyt tässä. Haikeaa.” Perheemme onkin jo tässä, 1.8.2017
Miten tämän nyt alottaisin. Kai on ensin pyydettävä anteeksi. Alussa siteerattu teksti on ensimmäinen ja ainoa teksti Valeäidissä koskaan, jossa en puhunut ihan totta. Tuo ”No ei siltä tunnu, oikeasti” ei ollut totta. Kyllähän siltä aika paljon tuntui.
Se muu oli totta – oikeasti mietimme juuri silloin kuumeisesti pitäisikö juuri nyt. Käytin tekstiä omien ajatusteni ponnahduslautana mutta en uskaltanut olla ihan avoin.
Meni melkein vuosi, pohdinta oli pitkä ja päätös iso. Talo rakentui ja elämä oli täyttä. Yhtäkkiä seuraavana kesänä talo oli valmis, elämä kevyttä ja jokin minussa huusi ”nyt” sysäten kerralla kaikki pelot, pohteet ja entässittenjos:t pois. Päätimme sittenkin uskaltaa toivoa ja suureksi onneksemme se toive on nyt toteutunut, pienen hakemisen jälkeen.
Meille tulee ihan oikeasti kolmas lapsi.
Tuo lause liikuttaa mua edelleen kauheasti, vaikka olen jo pari kuukautta saanut totutella ajatukseen. En oikein vieläkään osaa sanoa ääneen olen raskaana, mutta toisaalta jään kesäkuussa äitiyslomalle sujuu jo näpsäkästi. Ehkä tämä muuttuu vielä enemmän todeksi kun se maha jostain taas pompahtaa, vasta monen viikon päästä jos entiset merkit pitävät paikkansa.
Blogiin ei missään nimessä ilmesty Vahinko, vaan kaivattu, pohdittu, vakaasti päätetty ja vähän yritettykin Kolmonen (jos kuitenkin myös Viimeinen).
Nyt jo rakas, ihana Kolmonen, joka tulee perheeseemme heinäkuussa (jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin…) ja jonka jo tunnen vatsassani, vaikka kukaan muu ei häntä näe, tunne tai aisti.
Olen raskaana. Minä. Olen. Taas. Raskaana. Seitsemän vuoden tauon jälkeen. Hui! Jes! Olemme kaikki onnesta soikeina, toivottavasti tekin!
Tästä se taas lähtee – hullun ihana, kamala, pyörryttävä (ja vähän oksettavakin tällä kertaa) vauvaelämä. Sotkua, unikoulua, rintaraivareita ja pieniä sormia hiusteni ympärillä, tuhiseva poski kaulaa vasten. Kääk kun en malta odottaa.
Tervetuloa rakas.
4.11.2018
Yksinäinen sininen viiva alkaa ilmestyä heti, vasta sen perään toinen, kontrolliviiva. Miinus piirtyy ennen kuin testi ehtii edes tajuta testaavansa jotain, niin vahvoja on negatiiviset kun näitä tekee liian aikaisin. Idiootti, oliko pakko taas tehdä tämä ensimmäinen näin aikaisin. Tietenkään en ole ja tietenkin nyt silti jo toiveikkaana ajattelen että se johtuukin vain siitä että tein testin liian aikaisin. Ehkä huomenna sitten?
Alan heittää kamoja roskiin, taas. Sinne menee kaikki muovit ja pahvit ja alumiinit sekaisin, en voi lajitella näitä uteliaiden silmien alla keittiössä. Sinne ne nyt..
Hetkinen?
“Tulehan haukansilminesi katsomaan”, huikkaan Insinöörille. Jos hänkin näkee siinä sittenkin vielä kolmannen, risteävän viivan. Niin sitten.
“No onhan tossa huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin, jotain häivähdystä”
Häivähdys epäuskoa ainakin. Nytkö? Kaikki viimeisen viiden kuukauden ajatukset päälle kerralla. Vielä pitää odottaa ainakin ne neljä päivää ja sitten voisi ehkä vielä kerran tehdä tämän. Jos siinäkin näkyy sinisiä viivoja oikea määrä on pakko uskoa.
Olen raskaana.