35+ on aivan hyvä ikä saada vielä lapsia (jos munasolusi ovat samaa mieltä)

Sain seuraajalta toiveen: ”voisiko joku teistä [juuri vauvan saaneista vaikuttajista] kirjoittaa siitä, että yli 35v on vielä ihan ok tehdä vauva / pikkusisarus, ikkuna ei sulkeudu, ei syytä paniikkiin jne”.

Voisin! Sillä täällä päässä tietokonetta on yksi juuri 37 täyttävä vielä yhden saanut joka ajatteli vielä pari vuotta sitten että ikkuna on nimenomaan sulkeutunut. Silloin kirjoitin näin:

”Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. (…) Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.”

Kuinka ihanan väärässä olinkaan. Se ikkuna oli vielä aivan apposen auki ja odotteli vain meitä! Vaikka olinkin tuon tekstin aikaan jo itse asiassa aika pitkällä Kolmosen harkinnassa ja toivomisessa, oli nuo yllämainitut huolet ja moni muu silti painamassa vaakakuppia ja ymmärrän täysin tuon seuraajani kysymyksen: ei kai tässä nyt enää ehdi?

Kun lopulta tajusin että raha ei ole kysymyksen ytimessä, että lapset voivat vaikka jakaa huoneita ja ikäeroilla ei ole väliä (ja kuten myöhemmin olen oppinut, ainakin toistaiseksi se on ollut vain ihan best), olin 35.

Onko 35 liian vanha yrittämään vauvaa?

Ystäväni lapsettomuushoitoja seuranneena olin tuskaisen tietoinen siitä että 35 voi olla kriittisen vanha, sillä parasta ennen päiväys on sulkeutumassa jonain vuonna ja se voi olla tämä vuosi. Munasolut annetaan syntymässä ja kun ne alkavat ohittaa parhaat vuotensa, se tapahtuu aika rytinällä. Kuin syksyllä puusta tippuvia lehtiä mokomat. Mahdollisuus lapsen saamiseen voivat yhtäkkiä olla tyystin eri kuin vaikkapa vuotta aikaisemmin. Lasten saaminen ei ole missään iässä mikään selviö, eikä 35 jälkeen ainakaan helpommaksi muutu.

Silti, hyvällä onnella voi tulla raskaaksi vielä pitkälle neljäänkymmeneen tai sen ylikin. Tunnen 42-vuotiaani äidiksi tulleen, ja 44-vuotiaana pikkusisaren saaneen. Toivosta ei siis pidä luopua!

Entä se henkinen puoli, onko 35+ jotenkin ”liian vanha” saamaan lapsia tai vielä lapsia, edellisten sisarukseksi? Ei tietenkään ole. Mikään numero ei kerro siitä sopiiko ihmisen jo / vielä saada lapsia. Kyllä minäkin laskin että Kolmosen täyttäessä 10 olen sitten itse 46! Mutta mitä sitten? Tulen myös täyttämään 50 niin että minulla on edelleen nuoria lapsia. 50 on uusi 30 ja minä ainakin aion olla vielä kuusikymppisenä vetävässä kunnossa.

Lopulta ajattelin että jos presidentit voivat saada lapsia seitsemänkymppisenä, uskon meidän pystyvän tähän puolta nuorempina.

raskausviikko 38

Milloin tietää olevansa valmis vauvaan?

Milloin on valmis vauvaan – 19, 25 vai 35-vuotiaana? Ehkä ikä ei olekaan mikään tekijä tässä. Ehkä kysymys onkin eniten siitä meissä asuvasta pelosta, oman jaksamisen riittävyydestä. Sitä onkin tietysti ihan viisasta miettiä. Onko perheessämme vielä voimavaroja, entä jos eteen tulee jotakin haastavampaa, onko meillä tukiverkkoja? Pystymmekö me tarjoamaan ruokaa, rakkautta ja turvaa?

Näihin kysymyksiin pitää vastata aina lapsia toivoessa, eikä vastaus muutu iän vaan elämäntilanteen mukaan. Mutta sanoisin että suurin osa aikuisista voi vastata näihin kyllä, kun vain osaa laskea sen vaatimustason riittävän alas. Lapsen rakastavaan hoitoon ei vaadita juuri oikeanlaista työpaikkaa / uraa, kotia tai parisuhdetta vaan ihan tavallisia ihmisiä jotka jaksavat tarvittaessa asettaa toisen tarpeet omiensa edelle.

Oikea ikä saada lapsia voi alkaa ykkösellä, kakkosella, kolmosella tai nelosella – ja jos olet mies, vaikka seiskalla. Koska meillä naisilla on kuitenkin olemassa takaraja, jonka sijainnista emme varmuudella tiedä, suosin aina itse ystäväni lanseeraamaa testiä sopivan ajan löytämiseen: jos mietit pitäisikö ja yllätysraskaus ei tuntuisi aivan katastrofaaliselta, on oikea aika jättää ehkäisy pois.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka katuvat sitä etteivät uskaltaneet. Minä tiesin olevani yksi heistä jos en anna Kolmoselle mahdollisuutta, ja se oli lopulta se ainoa syy jonka tarvitsin.

Muistakaa kehua toisianne – ja itseänne

(Koti)äitiyden yksi parhaita puolia on se, että saa suurta tyytyväisyyttä taklattuaan jonkun mahdottomalta tuntuvan tilanteen. Saa vaihdettua päälleen oksentaneen lapsen vaatteet takakontissa sotkematta mitään vaikka oma pikkurilli jäi hetki sitten takaluukun väliin jumiin (tositarina); saa itsensä ja pari lasta hengissä ja nukkuneena lennätettyä toiselle puolelle maapalloa (tositarina) tai saa luotua taas yhteyden kuukausikaupalla uhman seiteissä rimpuilleeseen lapseen (tositarina).

Paskinta on toki se että niitä tilanteita tulee ihan taukoamatta ja että joskus todella käy niin että kakkainen body sotkee mennessään lapsen hartian ja tukan (tänään), tai että hyvistä aikeista ja yrityksistä huolimatta mentiin taas liian myöhään nukkumaan (joka ilta, beibe).

Vanhemmuudesta saa hyvin äkkiä tehtyä synkän ja raskaan matkan, jos kiinnittää huomiota jokaiseen mokaan ja ongelmaan, sillä niitä kyllä satelee ihan pyytämättä joka päivä. Tuijottaessaan taas yksiä pilalle menneitä päiväunia (oi miksi yritin nukuttaa sen tähän turvakaukaloon, eihän se ikinä nuku siinä hyvin) voi unohtaa että ne aamun unet meni muuten tosi hyvin ja ruokailukin onnistui kympillä.

Mitä enemmän huomaa onnistumisensa, sitä enemmän uskoo onnistuvansa seuraavalla kerralla ja ta-tta-daa: asiat todella alkaa mennä paremmin, helpommin, kivemmin.

Se ei ole vain kissa joka kiitoksella elää vaan ihan me ihmiset. Meistä jokainen tarvitsee positiivista vahvistusta, kannustusta ja muistutusta päivittäin. Eikä vain isoista asioista (onneksi olkoon valmistumisesta / työpaikasta / uudesta kodista!) vaan ihan niistä pienistäkin asioista. Kirjoitin tästä viimeksi lokakuussa , haastoin vanhemmat kehukampanjaan yhdessä Yle Akuutin kanssa joulukuussa, lanseerasin #omakehumaanantain kolme vuotta sitten ja samalla asialla kirjoitan nytkin. Haluaisin kirjoittaa tästä joka päivä.

Haluaisin kuiskia meidän kaikkien ylpistymistä pelkäävien suomalaisten korvaan muista kehua toisia. Muista kehua itseäsi. Kuiskin siis teille että ala huomata ne hetket kun voit kehua!

Havahdu siinä hetkessä kun vaihdat vauvan uskomatonta sepaa ninjaottein invavessassa, josta ei tule lämmintä vettä ja hoitotaso on veressä (taas valitettavasti tositarina) että hitto mä vedän hyvin! Muista kehua itseäsi, sillä seuraava katastrofi odottaa jo nurkan takana ja silloin tarvitset muiston siitä että olet ennenkin onnistunut.

Huomaa, kun ystäväsi puree hampaita yhteen lounasravintolassa ihmettelevien katseiden alla ja onnistuu silti sanomaan kiljuvalle lapselleen jämäkän lempeästi ei ollen siinä hetkessä juuri se johdonmukainen vanhempi, jota sinäkin yrität aina olla. Kerro hänelle että hän vetää hyvin, muista kehua toista.

Vie uusi kehumisen taitosi myös kotiin! Minun isovanhempani olivat naimisissa vuosikymmeniä ja muistivat aina mainita pitkän liiton takeeksi kolme koota: Keskinäisen Kehumisen Kerho. Kehu ja kiitä siis myös puolisoasi arjessa: aktiivisesta osallistumisesta lapsen harrastukseen, hyvin hallitusta uhmakierrepallosta, loistokkaasta vaippataituroinnista kesämarkkinoilla tai ihan vaan siitä että hän tajusi ostaa lapsille alesta talvikengät.

Kehuminen on niin parasta huumetta, kuulkaa! Kun kerran kokeilet, haluat lisää. Jos tuntuu vaikealta, aloita vaikka kommenttiboksissa anonyymisti: kerro yksi asia missä sinä onnistuit tänään!

Kaikki kuvat: Dorit Salutskij

Saman perheen lapsia ei voi kasvattaa ihan samalla tavalla

”Vaikuttaako lapsen sukupuoli kasvatustapaan eli koetko että tytön tai pojan kanssa on helpompaa?” kysyi minulta seuraaja Instagramissa. Vastasin että ei, ainoa ero tähän mennessä on peseytymiseen liittyvä pieni yksityiskohta, jonka mieheni hanskasi minua paremmin (tämä olisi pitänyt kyllä oppia jo neuvolassa, hah).

Sukupuolella siis ei ole väliä, kuten en koe sillä olevan väliä aikuisissa suhteissakaan.

Mutta se ei tarkoita, että lapset muuten keskenään olisivat samanlaisia, tai etteikö toisen kanssa olisi joskus helpompaa. Isoin ero on eri temperamenttien ja persoonallisuuksien kasvattamisessa. Ikäkin jo toki vaikuttaa merkittävästi, mutta meillä ikäeroa on sen verran vähän ja lapset jo niin isoja että temperamentti on jo isommassa roolissa. Jos toinen on passiivinen ja toinen aktiivinen, toinen erittäin rytminen ja toinen hälläväliä, yksi lapsista tosi sopeutuva ja kolmas hurjan sosiaalinen niin väistämättä alkaa tulla eroja käytökseen.

(Sivujuonne; tiesitkö että temperamenttiin kuuluu tosi monta eri osa-aluetta ja että niistä voi piirtää ”kartan”? Tämä on musta super mielenkiintoinen asia jota pengon jatkuvasti enemmän, täällä yksi hyvä selitys asiasta.)

Tämä johtaa siihen että lapsia ei voi eikä pidä kohdella tismalleen samalla tavalla joka käänteessä. Tasavertaisesti, kyllä, mutta ei tasapäistäen, aina samalla tavalla.

Yksi meistä rakastaa sääntöjä ja ulkoa tulevia tehtävänantoja, välillä liikaakin. Jos hänen kanssaan sovitaan että seuraa palkinto kun viisi iltaa putkeen tehdään iltahommat hyvin ja se neljäs kosahtaa aikuisten tai olosuhteiden takia, hän menee tolaltaan. Toiselle sama sopimus kantaa kahden illan ajan kunnes kolmantena hän ei jaksa enää, pistää homman aivan säpäleiksi ja ilmoittaa ettei se luvattu palkintokaan oikeastaan koskaan kiinnostanut.

Näistä toinen ilmoitti jo joskus leikki-ikäisenä ettei hän edes halua mitään tarraa, ymmärtänette mitä tarkoitan.

Kaikki lapset haluavat kuitenkin lopulta toimia oikein ja tietysti he itsekin haluavat mahat täyteen ja unta palloon. Kukaan ei sinänsä lähtökohtaisesti halua ”olla hankala” vaan kyse on enemmin sopivista keinoista (pois lukien tietysti uhmakaudet jolloin lapsi kuin lapsi nimenomaan hakee rajoja. Olkoon armo silloin kanssanne).

On siis keksittävä kullekin sopiva tapa saada ne elämän välttämättömät asiat toimimaan hyvin. Joskus kieltämättä tuntuu epäreilulta että toiselle tämä vaatii vain yhden tiukemman komennuksen ja sen katseen, kun toiselle samasta asiasta pitää tehdä hauska leikki, tai kisa jotta homma toimii (tai lopulta asettaa rajoja eli kertoa seuraamuksista ja sitten aina välillä silti menettää kaiken aikuisuuden ja huutaa. No niin, eteenpäin).

Äkkiä sitä ajattelisi että se helpomman temperamentin lapsi jää tässä häviöille, että hän vain joutuu aina tekemään ja häneltä odotetaan enemmän. Mutta ei se niinkään mene. Hän ei ehkä saa pukeutumiskisaa tai joka käänteessä sanoitettuja tunteita, mutta hän saa (hieman levollisemman vanhemman lisäksi) vapautta ja vapaakortteja. Joustavan, rytmillisen ja sopeutuvan lapsen kanssa voi helpommin antaa myös poikkeuslupia ja sääntövenytyksiä.

Vastuuta kantava, tasainen tyyppi saa pelata kympin aamuna hetken pleikkaria, vaikka aiemmin kouluun lähtenyt haahuileva tulisielu ei saanut edes koskea akkariinsa. Kumpikin lähti kuitenkin kouluun hyvillä mielin, puettuna ja syötettynä (toisen hampaat ei varmasti ollu taaskaan pestyjä, mutta hei, valitkaa taistelunne!)

Mulle tasapuolisuus tarkoittaa sitä että jokainen tietää yhteiset säännöt, odotukset ja oikeutensa ja kaikille annetaan omiin kykyihin sopiva tapa niitä noudattaa. Jokaisella meistä on oikeus tulla nähdyksi, kuulluksi, rakastetuksi ja huomioiduksi. Jokaisen on saatava riittävästi unta, ravintoa ja viihdykettä. Se miten näistä kuhunkin päästään, on sitten tapauskohtaista.

Miten ne hanskaatte eri persoonallisuuksien kasvattamisen?

Ja mikä tärkeinä: osaatteko te pestä kaikki sukuelimet oiken?