Olette ehkä huomanneet että moni perhebloggaaja (kuten minä) siirtyy ajan kanssa yleisempiin aiheisiin kuin oman perheen käänteisiin. Lapset kasvavat ja yhtäkkiä me kirjoitamme enemmän omasta elämästä kuin lapsista. Se johtuu kahdesta asiasta.
Isommat lapset eivät ensinnäkään ole lainkaan yhtä monipuolisia sisältösampoja kuin pienemmät sekoilijat. Koulussa aloittaneet entiset vaippahousut eivät yksinkertaisesti trollaa vanhempiaan (kiitos Laura Satamo tästä upeasta konseptista!) enää niin usein, jolloin hauskoja kommelluksia sattuu vähemmän.
Lisäksi isommat lapset ovat jo paljon enemmän yksilöitä, ihania monimutkaisia persoonallisuuksia joiden asiat eivät enää ole kaikille tuttuja universaaleja kehityskausia, vaan enemmänkin juuri sen ja vain sen henkilön omia kasvun hetkiä ja kasvukipuja.
Sellaisesta ei enää halua, eikä ole sopivaa kirjoittaa.
Kolmosesta on helppo kertoa söpöjä, samastuttavia ja hauskoja juttuja sillä tiedän teidän kaikkien muidenkin kokeneen niitä eikä se ole hänen omaa ainutlaatuisuuttaan että tungetaan pienen laatikon sisään istumaan tai piirretään vahaliidulla lattiaan kun äiti yritti nauttia kupin kahvia.
Pikkulapsiajassa on useita universaaleja hassuja tilanteita, jotka eivät leimaa yksittäistä lasta tai perhettä mihinkään suuntaan ja niistä on siksi turvallisempaa myös kirjoittaa.
Lapsella on tietysti jo vastasyntyneellä oikeus yksityisyyteensä, enkä lähde siitä nyt tässä kirjoittamaan, mutta totean että itse olen tehnyt rajauksen siihen, onko käsittelemäni aihe tosi yleinen vai juuri meidän lapsen asia. Jos aiheesta tai jutun sisällöstä voisi päätellä jotain oman lapseni persoonasta ja temperamentista, jätän sen yleensä välistä tai pyrin kirjoittamaan ihan tosi yleisellä tasolla. (Toim. huom. tämä ei ole mikään selkeä, helppo linjaus joten kaikenlaista täältäkin varmasti löytyy.)
Tämä rajaus on yhä selvempi tehdä nyt kuin isot lapset ovat 10 ja 9. Heidän vanhemmuudessaan on aika vähän enää sellaisia asioita, joita haluaisin julkisesti käsitellä nimenomaan meidän perheen näkökulmasta.
(Paitsi tietysti se että ovat kummatkin aivan yli-ihania, uskomattomia yksisarvisia!)
On eri asia puhua kuivaksi oppimisesta – joka käsittääkseni on jokaisen ihmisen tehtävä – kuin siitä, miten kaverisuhteet muodostuvat, muokkaantuvat ja menevät kiemuralle tai kuinka tunteet lyövät yli erilaisissa tilanteissa.
Minusta on ihanaa, että moni muukin tuntuu ajattelevan näin! Hirveän vähän näkyy somessa enää tietyn ikävaiheen jälkeen avautumista, avunpyyntöä tai hassuttelua lasten tekemisistä. Kouluikäiset ovat jo niin yksityisiä, yksilöllisiä ja monimutkaisia kokonaisuuksia, että heidän kasvun tukeminen jää aika lailla vain omien vanhempien tehtäväksi ja kannettavaksi.
Mutta siitäpä seuraa pieni ongelma, johon olen nyt itse törmännyt muutaman kerran kun mietin miten toimia vanhempana oikein. Mistä saan tukea, hakematta varsinaista tukea?
Kun neuvolakäynnit loppuu ja somessa ei enää halua puhua lastensa asioista, kenen kanssa näistä jutuista voisi sparrata? Mistä koululaisen vanhempi kuulee että huh, muillakin lentää reppu kun läksyjä ei haluta tehdä tai että noidenkin kolmosluokkalainen opettelee vielä perusjuttuja, tai näin noilla ratkaistiin yksityisyys vs. luottamus -asia kännykän käytössä ja ensimmäisissä seurustelusuhteissa.
Puhumattakaan siitä isoimmasta myrskystä kun murrosikä tulee ja pyyhkii lapsen otsalohkon työmaaksi ja vanhempien sydämen ruville. Pärjääkö se, pärjäämmekö me, onko syytä huoleen ja jos on – mistä saan apua?
Olen kuullut useammin kuin kerran jonkun murkun äidin tai isän sanovan ”koen olevani aivan hukassa oman vanhemmuuteni kanssa, en tiedä mitä tehdä” ja nyt mua jännittää.
Kohta meilläkin on teini, enkä tiedä mitä sitten teen jos olen hukassa. Jos ihan totta puhutaan – olen minä nytkin välillä aika hukassa, enkä silloinkaan tiedä mihin kääntyä. Puoliso totta kai tässä kaikessa kanssani on, mutta ei hänellekään annettu käteen mitään vauvahoitoa kummempaa opasta synnärillä. Napatyngät on irronneet jo aikoja sitten, check, mitä me tehdään nyt kun kaikki muukin irtoaa?
Apua voi toki kysyä opettajalta, kuraattorilta ehkä. On koulupsykologia, perheterapiaa ja varmasti paljon palveluita löytyy kun vain lähtee selvittämään. Mutta ne kaikki tuntuvat vähän ”isoilta toimenpiteiltä”. Haluaisin mieluummin jutella vertaisteni kanssa, kysyä miten heillä on tehty tai saada vain sattumalta suoraan korvanappeihini ajatuksia jostain ongelmista jonka kanssa juuri meilläkin nyt painitaan.
Siispä: Täten ilmoitan että olen alkanut vakavasti harkita paluuta podcast-kentille. Mitään en lupaa, mutta eikö olisi hienoa jos olisi olemassa podcast teemalla ”neuvolan jälkeen”? Jossa käytäisiin oikeiden vanhempien oikeita kasvatusmutkia läpi vertaistuellisesti, mutta asiantuntijan sparraamana ja anonyymisti? Lapsia suojellen, vanhempia tukien?
Haaveissani podcastista tulisi yhtä inhimillinen ja hauska kuin vanhasta Valeäidin nauhoitukset-ohjelmastani. Jos ette usko, kuunnelkaa tämä jakso missä ihana Nakit ja Mutsi -päivi kertoi teini-ikäisen vanhemmuudesta (tosin, näin jälkikäteen uskon tämän olleen vielä vähän tyyntä myrskyn edellä -kautta, vai mitä Päivi?) Pelkoni on että siitä tulisi puiseva ”mitään en uskalla sanoa” asiantuntijalausunto, jota on raskas tehdä.
En kyllä usko, sillä olen kaavaillut tähän jo ihanaa asiantuntijaa: Hanna Lampi – viritä mikrofonisi!
Sellaista minä tässä nyt tänään pohdin, suunnittelen ja konseptoin. Saa hihkaista jos ajatuksessa tuntuu olevan mitään järkeä tai estää jos kuulostaa ihan blaah-idealta! Saa myös oikein mielellään kertoa kommenteissa oman kunnan tarjoamista vanhemmuuden tukipalveluista, olen käsittäny että vaihtelevat kovasti paikkakunnittain.
Kuva: muisto ajoilta, jolloin isot oli vielä aika pieniä ja halusi vielä viettää kaiken ajan meidän kanssa.