Vuosipäivän kunniaksi olen miettinyt pandemia-aikaa melko paljon viime päivät. En voi sanoa ettenkö olisi jo tosi väsynyt tähän kaikkeen (tekstin lopussa on asiaa siitä kuinka ymmärrän kyllä pääseväni kovin vähällä). Olen. Apatia ehkä kuvaa tilaa parhaiten. Olo on hyvä ja rauhallinen, mutta värit elämässäni ovat vähän aiempaa haaleammat.
Viime kevääseen verrattuna huoleni on pienempää, eikä tilanne tunnu enää niin hurjalta. Silloin kun Marin joukkoineen julisti poikkeustilat, se oli kuin olisi sota julistettu. Tulen varmasti muistamaan kuolemaani saakka sen kun nojasin saarekkeeseen ja katsoin tietokonetta ja tajusin pala kerrallaan mitä se kaikki tarkoitti.
Olen edelleen huolissani ja varovainen, mutta pärjään niiden tunteiden kanssa.
Uudet rajoitukset eivät hirveästi enää arkeemme vaikuta. Emme ole matkustaneet kahteen vuoteen, mitään sosiaalisia illanviettoja en muista enää ikinä edes nähneeni, harrastukset eivät tätä ennenkään olleet meillä sisällä ja ruoan verkkokauppakin on jo tuttua vuosien takaa.
Mutta tänään ymmärsin minulle* sen suurimman menetyksen, mitä tämä poikkeusaika on tuonut tullessaan: uusien, yllättävien virikkeiden puutoksen. Kun elämästä on riisuttu pois melkein kaikki ”ulkopuolinen”, jää kokematta tosi paljon sellaista mitä ei ennen edes tajunnut kokevansa.
Se uusi tuoksu, kun astut lentokentälle vieraassa maassa. Musiikki, jota toisen kaupungin rautatieasemalla soitetaan. Eriväriset taksit, taiteilijan ihan outo nykytaideteos. Hassu maku ravintolassa, verisuonia heiluttava basso baarissa, kamala versio Aikuisesta naisesta karaokessa.
Ruotsinlaivan erilaiset perheet, yllättävän musta sisäpiirin vitsi illallisella, minua lyhyemmän ystävän halaaminen. Uuden vaatteen tuntu kun kokeilen sitä kaupassa, hennomatta kuitenkaan ostaa, sisäleikkipuiston kaikuvat äänet, ravintolan ihana tarjoilija tai hauska katusoittaja keskustassa.
Kaikki aivan pieniä, normaaleja asioita joita ilman ihminen voi aivan hyvin elää. Mutta ilman niitä jäljelle jää vain minä ja me, meidän tavallinen arkemme. Upea, ihana arki, joka kukoistaa silloin kun siitä saa pieniä taukoja.
Maaret Kallio kirjoitti tästä valtavan hyvin Hesarissa hetki sitten:
”Niin särkymisen, kestämisen kuin toipumisen kannalta keskeistä eivät ole yksin riskitekijät, vaan riskien ja suojaavien tekijöiden välinen suhde. (hs.fi)”
En sano että olen särkymässä, mutta vasta tuo teksti auttoi minua ymmärtämään että tämä ajanjakso on ottanut osan suojaavista tekijöistä elämässäni pois. Kaipaan hirveästi sitä, että tapahtuu jotain odottamatonta. Että pääsen käymään jossain, jonkun kanssa, rikkomaan kaavaa ja sekoittamaan pakkaa.
Olen aina sanonut että rutiineista en niin pidä ja sen totuudenmukaisuuden on tämä aika mulle todellakin opettanut. Olen nyt tasolla jossa yritän rikkoa rutiineita tekemällä iltapalaksi bagelit leivän sijaan. Vien pyykit pesulaan (siksi että kone on rikki ja) siksi että saan kokea jotain mitä en ole ikinä ennen tehnyt.
Maaretin teksti kolahti kovaa:
”Mieltä huuhteleva kulttuuri, iloitteleva urheilu ja elämää elvyttävä taide huutavat poissaolollaan. Juuri ne kohdat, joissa olemme ennen saaneet huoahtaa tavallisen arjen puristusta tai riskitekijöiden uuvuttavuutta, ovat nyt vaikeina aikoina kaikkein tiukimmilla.” (hs.fi)
Yritän kääntää tämän toiminnaksi päässäni. Mitä sellaista voimme vielä tehdä, joka tarjoaisi tätä kaikkea minulle? Tänään kuuntelin radiota ruotsiksi hetken. Se oli jännää. Viikonloppuna voisimme mennä jollekin luontopolulle, jossa emme ennen ole käyneet. Ehkä voisimme myös koko perhe mennä yhdeksi yöksi hotelliin?
Tai ehkä voin tarjota ”elämää elvyttävää taidetta” teille muille. Ehkä voin pitää jotain kiinnostavia Insta-livejä, joihin saan vaikka vieraan? Ehkä laulan teille?
En tiedä. Mutta tiedän että olen ihan ok. En kukoista, mutta selviän. Jaksan, kestän, sinnittelen ja tuen milloin vain heitä joille tämä on paljon raskaampaa. Ja ymmärrän taas hitusen enemmän myös meitä, joille tämän ei pitäisi olla niin raskasta.
Lue myös:
- Tämä on niin outoa aikaa että välillä saa vähän tärisyttää
- Yksi ihan tavallinen lauantai ajassa jossa arki kaikkialla kaatuu
- Jos pysähtyy kuuntelemaan itseään, saattaa huomata olevansa ahdistunut
Disclaimer: Puhun Koronan aiheuttamista tunteista minulle. En sulje pois mielestäni heitä muita, joille tämä aika on tuhatkertaisesti kamalampi kuin minulle, mutta kerron miltä minusta tuntuu. Tiedän puhuvani etuoikeutetusta näkökulmasta, kaltaisilleni hyväosaisille joille suurin menetys on ollut vähentyneet matkat ja illanvietot. Tiedän että se on turha valituksen aihe sen rinnalla että toisilla on aitoja menetyksiä: terveyttä, ihmisiä, työpaikkoja. Olen niin kovin pahoillani heidän puolestaan, meidän kaikkien puolesta että joudumme tämmöisen paskan läpi tarpomaan – jotkut epäreilusti paremmin selviten kuin toiset.