Hajoita ja hallitse – kuinka tehdä tästä kesälomasta siedettävää

10 Permalink

Kun mää niin yritin. Yritin, saakeli, tsempata.

Asennoiduin hyvin etukäteen. Tiesin, että Insinöörin on pakko tehdä pihahommia (tai jonkun on pakko muuttua rahaksi – ei onnistu) ja tiesin, että lasten kanssa minkään tekeminen on vaikeampaa tämän hetkisellä ruumiinrakenteellani. Tiesin, että ne alkaa hyppiä seinille jos eivät ui / liiku / pompi / pelaa pingistä monta tuntia päivässä.

Tiesin etteivät ne tule liikkumaan, koska minä en voi liikkua.

Osasin myös jo silloin viime perjantaina aavistaa että Kakkosen alkanut flunssa voi vaikeuttaa asioita entisestään. Kyllä minä ne sääennusteetkin näin, ei nämä sateiset päivät yllätyksiä olleet.

Mutta voi hyvä jumala sentään että voi silti ihmistä ottaa pannuun tämä saatanan kesäloma. Kun ei ole mitään muuta tekemistä kuin siskon lyöminen koska ”se puristi mua ensin kädestä ja en minä mitään uhkaillut” ja kun uloskaan niitä ei voi patistaa. Joku on liian kipeä tai vettä tulee liikaa.

Ja kun se patistaminenkin alkaa jo vituttaa niin paljon ettei veri kierrä päässä eikä mahassa.

Kun minusta ei ole mihinkään ekstra sirkustemppuihin ja yhdessä perheenä tehtyjä reissuja since äitiyslomani alku (joka oli ehkä joskus viime vuoden puolella) on pari hassua. Kerran vein lapset Uutelaan ja siellä nähtiin kaksi kyytä. Ei mennä toiste.

Kun en enää jaksaisi olla hetkeäkään täällä kotona ja samalla haluaisin vain maata kotona. Yksin. Heinänuhani kanssa.

Niin niin silloin saattaa käydä niin että sitä sanoo kaikenlaisia asioita, joita ei koskaan uskonut sanovansa. Kuten:

Ihan sama kuka sen aloitti, minä lopetan sen.

Tai:

Nyt kumpikin omiin huoneisiinne! Saatte vähä miettiä omaa käytöstänne!

Silloin saattaa myös olla niin että minäkin menin omaan huoneeseen ja mietin omaa käytöstäni. Pesin hampaita kahden minuutin ajan (tämä kohtaus todella tapahtui ennen aamuhammaspesua) ja tein suunnitelman. Sen nimeksi tuli hajoita ja hallitse.

Hajoitan päivämme pariin osaan: aktiviteetteihin ja ruutuaikaan. Huomenna aktiviteetteja on aamiainen keskustassa ja iltapäivällä toiset serkut. Ruutuaikaa on se kaikki jolloin minulla alkaa maha supistaa ja pää kiehua.

Ruutuaika tarkoittaa muuten aikaa, jolloin mulle on aivan se ja sama mitä teette kunhan siitä ei aiheudu mulle liikettä tai meteliä. 

Hajoitan perheen välillä pariin osaan. Torstaina lähdemme Ykkösen kanssa kahdestaan Tampereelle päiväksi, pojat tulevat perjantaina perässä. Siinä saavat sitten pihakiveä raahata ja hiekkaa tasoitella ihan ilman että kukaan nalkuttaa siitä kuinka taas olisi ruoka-aika ja voi helvetti minä täytän täällä taas astianpesukonetta.

Niin minä nyt teen. Ja minä aion nauttia tästä perkeleen kesälomasta joka kuulemma jossain kohtaa synnytykseksi muuttuu. Tällä pärjään tämän viikon loppuun, seuraavaa en vielä uskalla ajatella. Jotenkin alan aavistaa että sekin sisältää sittenkin pihakiviä.

Yhtä hemmetin huonosti piilotettua odotustahan tämä outo aika on. Pihan valmistumisen odotusta. Serkkujen näkemisen odotusta. Vauvan odotusta. Auringon odotusta. Piinaavaa jännitettä, joka saa koko perheen napisemaan.

Ja jos nyt joku sanoo että raskaushormonit ne siellä jyllää voi hellanlettas niin minä tulen ja asetan koko teoreettisesti liian pienen mahani sinun päällesi ja sanon että miten nyt jyllätään, niin.

10 Permalink

Raskausviikko 33: Saikulle

Raskausviikko 33

Ei se olo kyllä helpotu. Pahemmaksi vain menee. Torstai-iltapäivällä joudun jo lähtemään kahdelta kotiin töistä, istuminen aiheuttaa niin paljon jomotusta, kolotusta ja pinkeää särkyä että on pakko päästä kyljelleen. Alan selvittää mitä pitää tehdä, menenkö työterveyslääkärille vai neuvolaan vai mihin? Olen ihan pihalla enkä edes tiedä onko mulla mitään syytä valittaa. Tämä on varmaan vain ihan pientä tukaluutta.

Paitsi ei se kyllä ole. Perjantaina olen suosiolla aamun kotona ja pötköttelyasento pitää tilanteen aika rauhallisena. Sitten lähden Kamppiin yhdelle työlounaalle ja teen aivan emämunauksen. Otan muutaman juoksua muistuttavan askeleen ehtiäkseni bussiin, virhe josta maksan koko loppuillan. En pysty kävelemään enää yhtään. Bussista metrolle pääseminen on oikeasti vaikeaa, liitoskivut ovat niin voimakkaat.

Loppupäivän laitan suosiolla saikun piikkiin omatoimisesti. Onneksi olen työssä, jossa voin niin tehdä. Raahaudun kotiin jollain ilveellä ja makaan sohvalla Ykkönen seuranani. Kivut ja tukaluus ei silti oikein helpota, joten otan lopulta särkylääkkeen. Se vie pahimman terän liitoskivuilta ja saan auton kanssa Kakkosen haettua tarhasta ja vietyä kaverin synttäreille.

Synttäreillä on myös eräs ex-kätilö joka katsoo kävelyäni vain hetkisen ja toteaa “siis onko sulla noin pahat liitoskivut? Ethän sä mitään töitä enää voi tehdä.” No, se varmaan nähdään maanantaina. Nyt pitää ensin levätä homma rauhalliseksi, joten palaan tuttuun sohvakuoppaani. Alan jo nyt vihata sohvalla makaamista, vain parin viikon jälkeen.

Illalla olen jo tosi masentunut ja tuskissani tästä kaikesta. Tunnen itseni ihan huijariksi, tämä kaikki on salettiin ihan turhaa ininää ja syy on vain se etten ole liikkunut moneen viikkoon. Silti samalla sattuu, supistaa, henki ei kulje kun vauvan pää löysi taas tiensä kylkiluiden alle. Itken. Insinööri keksii lähettää minut kylpyyn ja se onkin koko päivän paras idea. Lillun ja puoliksi nukun kylvyssä tunnin ajan keskellä yötä. Noustuani liitoskivut ovat lähteneet melkein kokonaan pois, vauva on paremmassa asennossa ja supistukset ovat taas kivuttomia.

Luojalle kiitos ammeesta.

Viikonlopun aikana jatkan liiallista märehtimistä. Tiedän että tämä on murrosvaihe, kohta totun ja hyväksyn ajatukseen että olen nyt vähän raihnainen. Siihen asti tuntuu pahalta olla huonovointinen mutta ei riittävän huonovointinen. Olen huijarisyndroomassa uiva jättivalas, joka on huonolla tuulella ja vähän epämukavassa olotilassa ja silti miettii että en saisi valittaa kun ei mulla oikeasti ole yhtään huono olo.

Maanantaina vedän vielä yhden workshopin muina valaina ja sen päätyttyä vaapun lääkäriin. Ei olo vieläkään erityisen kehno ole mutta selkeästi supistaa, hieman jomotellen. Saan saikkua melkein koko viikoksi. Ärsyttää. Kun ei mulla oikeasti mitenkään kovin vaikeaa ole, nytkö mä huijasin lääkäriäkin? Lintsaaja. Laiskuri.

Kotona vedän tukisukat jalkaan ja odotan iltaa että pääsisin nukkumaan.

Nyt se unikin on tainnut vihdoin häiriintyä tästä kummallisesta ruumiin tilasta. Nukun öisin kevyttä koiranunta, tuntuu etten vaivu kunnolla syvään uneen vaan olen valmiina “johonkin”. Tässä olisi vielä se yli seitsemän viikkoa jäljellä mihinkään vauvaan että ihan voisin olla valmistautumatta yhtään mihinkään vielä. Näillä mennään kuitenkin nyt.

Mutta: Kohta vauva on täällä ja se on ihan super, super, super ihanaa.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Muutan pois huomenna (mut tyypit sais tulla mukaan)

Kakkosen huoneessa on rinkka, kolme makuualustaa ja ruskea, karvainen tyynynpäällinen. Ne liittyivät kuulemma Ykkösen ja kavereidensa leikkiin. Torstaina.

Olohuoneessa on Aku Ankka-kirja, kaksi nukkea, viinilasi, juomalasi, rasiallinen tusseja, kaksi penaalia, yksi nuken vaippa, kolmen lautapelin osia, rikottu kompassi ja neljät nukevaatteet. Siivosin sen eilen.

Saarekkeella on kolme juomapulloa, kasa laskuja, lehtiä ja mainoksia, yksi rikkinäinen mikrofoni, uusi passi (ei hitto pitäisi hakea lapsille kans uudet), jokin työkalu, lasten kuulosuojaimet ja kaksi kirjaa joita en aio lukea.
Saarekkeen vieressä on eiliset kassit: kaksi kassia lastenvaatteita, kiipeilyn tarvikkeet (seassa likaisia vaatteita, urheiluvaatteita ja juomapullo. Kolmen kerroksen kamaa). Minun käsilaukkuni irvistelee siellä myös.

Astianpesukoneessa on tietysti puhtaat astiat ja tasot sen ympärillä notkuvat likaisia astioita. Kolme kaapin ovea on auki.

Ruokapöydällä on edellisen ruokailun astiat ja kasa legoja. Pari muropakettia ja pussistaan unohtunut leipä. Keskellä olohuonetta on lähes kaikki talouden legot. Usko tai älä, kaikisa sotkuistamme tämä häiritsee minua vähiten.

Olohuoneessa on myös mikkiständi, jonka luo on raahattu yksi ruokapöydän tuoleista, vanhat leikkirummut ja Ykkösen ompelema pöllö (?) kurkkaa sohvan alta. Työpisteemme ei kahdeksan kuukauden asumisen jälkeen ole edelleenkään saanut osakseen muuta huomioita kun aina uuden (hoitamattoman) kasan paperia.

Rappusten ekoilla kolmella rapulla on kasoja matkalla yläkertaan, alaspäin mennessä pari muovipussia odottaa kantajaansa.

Todellakin no filter.

Tämän kaiken kohtasin oltuani ensin yläkerrassa puolisen tuntia siivoamassa: Siellä heitin kymmeniä esineitä suunnilleen paikoilleen, petasin sänkyjä ja viikkasin vaatteita kaappiin. Ehkä ensi viikonloppuna sitten päästään siihen oikeaan siivoukseen, ajattelin vielä siellä optimistisesti. Imurointi ei vaikuttanut ihan niin kaukaiselta haaveelta kun sain viimeisenkin slimepurkin ja vauvanvaatteen pois kylpyhuoneen lattialta.

Keskikerrokseen tullessani aivot räjähti. Teki mieli huutaa että vittu mä muutan pois huomenna. En kaipaa tätä helvetin sotkua elämääni.

En jaksa että joka helvetin viikonloppu tuntuu menevän siihen että siivoan. Ei, en siivoa oikeastaan vaan siirtelen tavaraa paikoista toiseen. Siirrän taas sen saman viltin lattialta takaisin koriinsa. Huuhtelen juomapulloja ja taittelen tyhjiä maitokartonkeja. Määrittelen vaatteita (pyykkiin, kaappiin, kiertoon, jonkun päälle – nyt piti jo pukea!) ja raivaan astioita.

Kaikki sellaisia tekoja, joita ei tarvitsisi tehdä jos joku toinen (tai minä) olisi laittanut ne kerralla paikoilleen. Kärsin kahdenlaisista vääristä geeneistä. Toisista, joissa asiat ei ole niin justiinsa ja voihan se tossa nyt hetken olla. Toisista, joissa tulee selkäsaunaa jos sänkyä ei ole pedattu.

Joka toinen päivä iloitsen rauhasta ja leppoisasta meiningistä, joka toinen päivä tekisi mieli karjua että minä muutan nyt pois, en jaksa tätä. Haaveilen kotiin tulosta niin että vastassa olisi koti ja sen kalusteet, ei kasat ja jäänteet.

Miettikää jos olisi oma kämppä. Pieni, oma yksiö vaikka, jossa kaikelle olisi paikkansa. Tavarat kauniisti aseteltuina ja viherkasveja jotka eivät kuole. Tuoreita hedelmiä pöydällä ja päivän posti nätisti yhdessä kasassa. Ehkä joku kiva taustamusiikki ja kahvi siellä kuule jo porisee valmiina. Huoneessa tuoksuisi hennosti sitrus, ei eilisen ruoka ja urheiluvaatteet. Istahtaisin sohvalleni, jonka selkätyynyt eivät olisi painautuneita, eikä niiden välissä olisi legoja ja karkkikääreitä.

Lukisin sisustuslehteä, joka tuntuisi inspiroivalta, ei ahdistavalta. Suunnittelisin ehkä jotain taulua seinälle, nyt kun sen seinän näkisi kaiken kaaoksen takaa. Siinä seinässä ei muuten olisi mustia viivoja, kädenjälkiä ja sinisen tuolin selkänojan rantua.

Sinne kyllä pitäisi vielä jotenkin saada nämä kolme (kohta neljä eisssaatan…) maailman rakkainta apinaa ainakin käymään. Touhuamaan ja pitämään ääntä ja sitten PUF kaikki niiden ja mun tekemät sotkut vain häviäisi ihan muina Maija Poppasina. Saisin kainaloon tyyppejä, vaikka niillä olisikin vähän likaiset vaatteet ja hampaat harjaamatta. Olisi räkätystä ja vilttien heittelyä.

Joo, muutan pois. Mutta otan nämä mukaan.