Tiedote: Olen onnettomin lauantaina kello 11.
Se on nyt toistunut niin monta kertaa että voin todeta tuon hetken olevan viikkoni huonoin, melkein taatusti. Lauantaihin latautuu niin paljon odotuksia että se päätyy aina olemaan ihan paskaa.
Joka kerta myös mietin että olenko ainoa, jolla on näin? Kaikilla muilla (™) on varmasti ihana perhelauantai ja minä täällä ampaisen metsään kun alkoi niin paljon kiehuttaa.
Elämä juuri nyt on niin tasapaksua ettei mitään kohokohtia ole ja lauantain paine on entistä pahempi. Kaikki on niin yhtä mössöä että ihan piti miettiä olenko tämänkin tekstin jo kerran kirjoittanut. Ehkä? Ainakin tämä teksti vuoden takaa tuntuu tutulta tänäänkin.
Löysin kyllä tekstin jossa valitan ahdistuksesta – joka jännästi sekin sijoittuu lauantaille.
Ainakin olen ajatellut tätä jo monta kertaa. Kuinka monta kertaa jaksaa ihminen tsempata ”mennään hei koko porukka vaikka kivalle metsäretkelle”?
Ei enää kovin montaa. Koronan aikana on metsät jo nähty. Ja olihan tämä tätä jo ennen koronaa, se vain oli helpompi piilottaa kivan tekemisen taakse (ystäviä, menoja, paikkoja joihin mennä). Ongelman ydin on se että perheemme tarpeet menevät ristiin.
Meidän lauantait menee aina saman kaavan mukaan:
Minä olen yleensä melko virkeä ja täynnä tarmoa. Keksin hirveästi tekemistä! Tänään urheillaan, voisi siivota sen eteisen kaapin, hei leivotaan jotain ja käydäänkö [insert joku kolmen tunnin homma tähän] ? Mun pitää ehkä jossain kohtaa vähän myös kirjoittaa blogia mutta ehtiihän tässä! Saunaan sitten illalla, onhan lauantai, unelmien vapaapäivä!
Insinööri taas säntää aamukahvin jälkeen ulos. Ehkä se muistaa kertoa mikä projekti sillä tänään on, ehkä ei. Ehkä sillä ei vielä ole projektia mutta kyllä se löytyy kun vähän aikaa pihalla seisoo. Sisään se tulee sitten kun käyn (passiivisagressiivisen kiukkuisesti) sanomassa että jotain muuta tarvitsee tehdä.
Lapset könyävät joskus yhdeksän jälkeen alas. Menevät suoraan telkkarin ääreen vaikka kuinka sanomme että nyt aamiaista ensin. He syövät äkkiä, liimautuvat sohvalle ja alkavat puhua lauantaikarkeista. Kaikki ulkona tekeminen on lähtökohtaisesti tylsää ja eiiiii ei me jakseta! Tylsää, ei ole oikeita kavereita jne.
Niin ja sitten on se yksi lapsi jolle lauantai on sama kuin tiistai ja se tarvitsisi jo jonkun kanssaan ulos, sitten lounasta, sitten päikkäreille. Roikkuu lahkeessa kun äiti ei olekaan tänään 9.30 skarppina viemässä puistoon.
Lounasaikaan mennessä kaikkia ärsyttää.
Insinööriä ärsyttää kun sillä jäi joku projekti kesken, mua ärsyttää etten ole saanut tehtyä sitä valtavaa suoritusten listaa jonka itselleni olin keksinyt (ja ettei kukaan ole tehnyt lounasta vaikka on lauantai, eikö juuri silloin ihmiset kokkaa?!), edelleen yöpukuisia lapsia ärsyttää että heitä patistellaan ulos ja päivän toimiin ja kaikista eniten minua ja Insinööriä ärsyttää patistella niitä lapsia.
Elämässä noin ylipäätään yksi ärsyttävimmistä asioista on patistelu. Ks. ”En jaksa patistella enää hetkeäkään”.
Meitä vanhuksia painaa lisäksi ikiaikainen vanhemmuuden solukkoihin rakennettu viesti, jossa sanotaan että lapset ne menevät aina iloisesti itsestään ulos leikkimään ja ovat Kirkkistä naapuruston lasten kanssa kunnes aurinko laskee. Tunnemme epäonnistuneemme ja meitä ärsyttää kun “lapset vain möllöttävät tuossa”.
Jos osaisin, rauhoittaisin itseni sanomalla että anna olla.
Nyt tosiaan on lauantai, ihan kelpo aika kaikkien ladata akkuja, kukin tavallaan. Jutelkaa keskenänne ja sopikaa milloin niitä eri juttuja voi tehdä! Milloin lojutaan sohvalla ja missä kohtaa mennään ulos – vai mennäänkö ollenkaan vaikka sää olisikin hieno?
Sillä tiedänhän minä että sitä lepoa ne meidän lapset tuntuvat tarvitsevan. Viikot on koululaisille raskaita, eivätkä kaikki maailman lapset ole synnynnäisiä ulkoilijoita. Kirkkistä ei täällä enää edes pelata.
Tiedän monta muutakin asiaa: että minä tarvitsisin omaa aikaa, enkä osaa sitä vain selkeästi sanoa. Haluaisin kokea tekeväni jotain omilla ehdoilla, omalla ajalla kiirehtimättä. Insinöörikin haluaa sellaista, olemme projekti-ihmisiä kumpikin!
Tiedän että me voisimme ihan hyvin vain pakottaa koko perheen johonkin ulos / kirkkikseen / toimintaan / lautapeliin ja olisimme todennäköisesti tyytyväisempiä; tai että jos lähden lenkille heti aamusta, kaikki ratkeaa; tai että jos vain puhuttaisiin yhdessä ääneen toiveista ja tarpeista, riitaa ei tulisi.
Tunnistan toki senkin että tämä kaikki tulee jostain kuvitellusta paineesta ja kokemuksesta siitä että muilla on toisin. Näen somessa vain perheitä jotka ihanasti rentoutuvat (miksi toisten ”katsotaan leffaa koko päivän” kuulostaa ihanalta ja meille laiskalta?), puuhailevat ulkona, tekevät herkullista ruokaa ja nauttivat iloisesti ajasta perheenä?
Aivan juu, ehkä se ei ollutkaan yksi ja sama perhe. Ehkä heillä on myös kitinää joukossa. Sitä ei vain noissa storyissa kuulunut – ei yhdessäkään.
Tiedän myös että tämä sama tuska tulee itselleni toistumaan joka lauantai hamaan tappiin.
Siinäpä ehkä se suurin viisaus itselleni: hyväksy tämä.
Lauantait on rankkoja meidän perheessä, sovitaan niin!
Voidaan juu vähän tsempata siinä asioiden etukäteen sopimisessa, mutta voidaan myös hyväksyä että lauantai menee meillä koomatessa ja ladatessa, otetaan itse kukin itsellemme aikaa.
Tänään on sunnuntai ja kaikki on hyvin. Olen herännyt lasten kanssa, paistanut pakasteesta croissantit ja antanut taaperon katsoa niin paljon videoita että olen itse saanut tämän tekstin valmiiksi. Ehkä jaksan ottaa siihen jotain kuviakin vielä, ehkä en.
Isot lapset ovat ihan hunningolla. Toinen on tietokoneella, toinen syö sormella lautaselleen jäänyttä Nutellaa. Mutta maagisesti tämä kaikki on nyt mulle ok. Onhan katsos sunnuntai. Hyvä levätä ennen arjen vaatimuksia!
(ja kohta pakotan meidät kaikki ulos tai itseni lenkille. Adios)
Lue myös: