Tänään oli Valeäidin 7v synttärit. Onnea minä, hän ja me!
Blogista on tullut niin iso ja vakituinen osa elämää että on hankala ajatella sen olevan vain blogi.
Valeäiti on edelleen päiväkirja, terapiatuoli ja keskustelunavaus, niin kuin sitä Suomen Blogimediaan tullessani (kolme vuotta sitten) kuvailin. Vieläpä tuossa järjestyksessä. Päiväkirjana se on ollut elämäni ensimmäinen sellainen, johon olen sitoutunut. Se kertoo minulla asioita, joita en millään muuten muistaisi, paljastaa vanhat tunnot ja mietteet perheemme käänteistä. Terapiatuolina se on verraton. Kirjoittaminen on edelleen paras mahdollinen tapa jäsentää omia ajatuksia. Keskustelunavaus se myös edelleen on (melkein palkinnon veroisesti), vaikka keskustelu on laajentunut tosi moneen eri kanavaan.
Seitsemän vuoden aikana perheeseen on tullut Kakkonen ja tätä kirjoittaessani on Kolmonenkin tuloillaan – vaikka väitin että perheemme on jo tässä. Olemme muuttaneet kolmesti, ostaneet ja myyneet yhden tontin ja rakentaneet toiselle. Olen vaihtanut työpaikkaa kolmesti, sisältäen kahden eri osakeyhtiön perustamisen. Olen nauhoittanut kaksi tuotantokautta podcastia ja kolmas pyörii jo vähän kielen päällä.
Olen sairastanut masennusta, ahdistusta, rytmihäiriöitä sekä lukemattomia flunssia ja yhden melko eeppisen oksennustaudin (synnyttäessäni Kakkosta). Olemme matkustelleet ihanissa paikoissa ihan hulluilla komboilla (5-kuisen vauvan ja 1v10k taaperon kanssa Kaliforniaan lastenvahdiksi, mitä mä oikein ajattelin?).
Valeäiti olen minä mutta en kuitenkaan minä. Blogi kuvastaa elämäni käänteitä, mutta ei koskaan kerro kaikkea. Aluksi tekstit olivat todella kakkahuumorilähtöisiä, kumpusivat siitä arjen komiikasta jota ihan pyytämättä ja yllättäen eteen tippui. Kahdesta suunnasta puskeva uhmaikä aloitti mustimpien tuntojen auki kuvailun – sitä keskustelunavausta jota edelleen harrastan mutta hiukka varovaisemmin.
Lasten kasvaessa isommiksi on ollut luontevaa siirtää heitä taka-alalle ja ottaa syyniin enemmän minä ja ympäröivä maailma. Viimeiset vuodet blogi onkin ollut enemmän kasa kolumneja kuin arjen hassuja tapahtumia. Huomaan, että linjan muuttuessa lukijatkin hieman vaihtuvat. Oma siskonikin sanoi muutama vuosi sitten ettei hän enää jaksa lukea blogiani kun siellä ei enää ole niitä kakkajuttuja.
Silloin mietin ensimmäistä kertaa, pitääkö olla huolissaan blogin linjan muuttumisesta. Pitääkö pysyä aikakauslehtenä, joka toimittaa sitä mitä lupaa vuodesta toiseen vai onko ok vaihtaa genreä oman elämän muuttuessa? Valitsin jälkimmäisen enkä ole hetkeäkään katunut. Ei tälläistä ylimääräistä työtä voi tehdä jos kirjoittaa vain lukijat mielessään.
On pakko kirjoittaa siitä, mitä haluaa. Tai olla kirjoittamatta kokonaan. Siksi täällä on ollut viime vuosina enemmän ajatuksia, ruuhkavuosia, raksahommia ja työjuttujakin.
Ja siksi tästä tulee varmasti lähivuosina taas vauvan myötä enemmän se arjen pissakakkahuumoripaikka. Minusta on luonnollista että se tarkoittaa myös lukijoiden välillä poistuvan, ja se on ihan tosi ok. Haluan että tämä on paikka, joka viihdyttää tai saa ajattelemaan. Ideaalisti molempia.
Vaikka joka vuosi – suunnilleen juuri näihin aikoihin – uhoan blogin lopettamisella kun juttua ei vain tunnu löytyvän, en kuitenkaan näe sen ihan muutamaan vuoteen tapahtuvan. Tämä antaa ihan liian paljon, ja on kehittänyt yllättävän paljon erilaisia asioita minussa.
Olen löytänyt ylipäänsä kirjoittamisen ilon, taidon ja äänen. Valokuvaaminen on tullut kiinnostavammaksi ja lopputulokset ovat ottaneet ison hypyn eteenpäin, vaikka siinä ihan loputtomasti opeteltavaa yhä edelleen on. Olen kerryttänyt myös yllättävän paljon ammattitaitoa noin ylipäänsä myös omiin töihin ja ammennan paljonkin näistä sisällöntuotantohommista myös strategisen konsultoinnin puolella.
Blogin kautta on sitä paitsi aika moni asiakas tullut entistä läheisemmäksi ja olen kahdesti myös rekrytoinut loistavia ihmisiä välillisesti tätä kautta!
Valeäiti on tänään paljon enemmän kuin pelkkä blogi, ja huomattavasti enemmän kuin minä (enkä edes koe enää olevani mikään valeäiti, mutta nimet jää!). Ennen kaikkea Valeäiti on ihan oikeasti te lukijat. Ja tänä päivänä myös Instan seuraajat (perustin IG tilin vasta pari vuotta blogin jälkeen, hullua!), storeihin vastaajat, Facebookissa kommentoijat ja podcastin kuuntelijat.
Tahdon ajatella että olemme yhteisö, joka laajentuu myös rakkaiden blogikollegojen puolelle. Tuntuu että tekin olette ystäviä minun ystävieni kanssa. Me puhumme samaa kieltä ja keskustelemme ihan mistä vain, vaikka olisimme eri mieltä. Sitä rakastan!
On tosi tärkeää saada vertaistukea, lohdutusta, kannustusta, palautetta ja kritiikkiäkin, mutta erityisesti niitä toisia mielipiteitä ja näkökulmia. Aidosti uskon kehittyneeni itse ihmisenä kun olen etuoikeutetusti saanut teiltä uusia näkökulmiin omiin juttuihini. Minulla on mahdollisuus saada mihin tahansa asiaan kymmenien ihmisten komppaus, vastalause tai älähdys ja se tuo perspektiiviä enemmän kuin yksittäiset muiden kirjoittamat jutut.
Kiitos siis tästä! Jatketaan hyviä keskusteluja vielä ainakin ensi vuosi, eikö? Pakkohan tässä on tuolle Kolmosellekin yksi digitaalinen vauvakirja tehdä.