Raskausviikko 13
12+1, perjantai. Iltapäivässä tunnin tauko kahden palaverin välissä. Juoksen kiireessä, myöhässä ultraan halki kaupungin. Insinööri on jo siellä, minä hikoilen jälkihikeä ja yritän rauhoittua. Odotushuoneessa on kauheasti ihmisiä, ja paljon lapsia. Joku katsoo minua nopeasti ja sitten äkkiä uudestaan pidempään.
Joku Valeäidin lukija ehkä? Alkaako tästä kauheat huhut, kertooko hän kaikille kuinka vihaisen näköinen olin? Entä jos kaikki onkin vialla ja nyt joudun selittämään sen kaikille?
Meidän vuoro tulee nopeasti, pääsen pakoon omia ajatuksiani. Menen makaamaan pedille loskaiset kengät jalassani. “Vedä housut ihan vain sinne pepun alle alas”. Kiskon äitisyhousut vaivalloisesti ja kompuroiden alemmas ja häpeän että olen pukeutunut jo äitiyshousuihin vaikka ei oikeastaan tarvitsisi – tämän pehmeän löllykän saisi kyllä tungettua vielä vaikka minne, mutta se olisi epämukavaa. Nämä housut ovat kyllä muutenkin epämukavat, käyn aamuisin viisi kertaa pissalla koska ne painavat väärään kohtaan.
En uskalla edes hengittää kun tuttu geeli ja antura tulevat vatsalle. Ruudulle ilmestyy hahmo. Se on ihan paikallaan.
Mä niin tiesin ajattelen suu yhtenä viivana. Pelokas ajatukseni ammutaan heti alas. “Siellä näkyy hieno vahva syke heti, taitaa olla päiväunet menossa”.
Vaan ei kauaa. Tyyppi herää ja alkaa pomppia. Kuin yrittäisi päästä trampalta ylös ilman käsiä. Seulontaa suoritetaan vieressäni hiljaa. Muistelen, ettei ultraaja suostu välttämättä tässä kohtaa edes puhumaan. He tarkistavat ensin kaiken ja sitten vasta avaavat sanaisen arkkunsa kun tietävät asioiden olevan ok.
Mutta nyt me kuulemme kuitenkin aika pian että täällä on hieno sydän, keuhkot, aivot, selkäranka ja tuolla näkyy hienot jalat. Helpotun vähän. Sitten näen että kuva pysäytetään ja hiiren kursori tekee viivaa mitatakseen niskan turvotusta.
Lopetan hengittämisen kun keltainen viiva piirtyy poimun läpi.Yhden suhde kahteensataanviiteenkymmenneen, sun iällä, kaikuu korvissani. Näen ruudulle tulevan 0,9mm ja hengitän ulos. Se on ainakin vähän, eikö?
Kyllä, ihan hyvä on.
Nyt voisi rentoutua ja vaikka keskittyä nauttimaan näkymästä. Tuolla on meidän kolmas lapsemme! Heiluttaa kättä, pomppii ja nyökyttelee. Hänellä on varpaat, selkäranka ja hienot kasvot. Tekisi mieli sanoa että näyttää siskoltaan mutta ei kai sitä sentään voi tietää (vaikka nenä ja otsa onkin aivan meidän). Tajuan pyytää Insinööriä kuvaamaan hetken videota, sillä en itse ole ehtinyt tähän rumbaan vielä yhtään mukaan.
En voi liikuttua tai nauraa tyypin menolle, koska se heittää anturan ja kuvan aina oudoksi. Hymyilen tyhmänä ja katson paikallani.
Meille ei vieläkään anneta aihetta olla huoleti, sillä “toivottaisin hyvää odotusta mutta katsotaan se seulan yhteistulos ensin, se tulee kotiin 1-2 viikon sisällä”. Aargh. Vaikka tiedän ettei mikään ole varmaa, haluaisin hetkeksi tilastojen tuoman levollisuuden, ajatuksen siitä että kaikki voikin vastoin omia odotuksiani olla ihan hyvin.
En jaksa tätä jatkuvaa odottamista, tätä epävarmuutta jonka jo tiedän leimaavan seuraavia vuosia muutenkin. Jotain voi aina sattua, mikään ei ole taattua. Olen ollut liian lähellä liian surullisia tarinoita viime vuosina enkä voi muutenkaan uskoa että meillä voisi olla näin hyvä tuuri. Nämä varovaiset kommentit eivät helpota.
Tietäisinpä jo tässä kohtaa, että alle kaksi tuntia ultran jälkeen tietojärjestelmä printtaa jo ulos kirjeen, jossa todetaan ”Tulos on normaali eikä lisääntynyttä [Downin syndrooma] riskiä ole todettu”. Saan kirjeen käsiini vasta seuraavan viikon torstaina.
Sitä ennen katson videota monta kertaa päivässä. Siinä sinä olet, moikka vain. Olet jo aika ihana.
(Kunpa kaikki jatkuisi näin hyvin.)
Lue myös: