Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Raskausviikko 14: Identiteettikriisejä ja liikkeitä

Raskausviikko 14

Nyt kun ultra on takana ja niskapoimusta uskaltaa ehkä arvella jotain hyvää, päätän että on aika kertoa myös töissä. En ehkä vain jaksa enää piilotella. Vastaanotto on sangen ihana. Miten sitä aina olettaakin pahinta? (No, on tässä matkan varrella muutama huonompikin kokemus ollut, siitä ehkä lisää myöhemmin.)

On tosi vapauttavaa voida sanoa että mun on nyt pakko päästä jo lounaalle, tai että onko meillä jotain välipalaa. Helpottaa jotenkin koko oloa kun ympärillä on ihmisiä tsemppaamassa. Vetelen entistä estottomammin ruokaa kaksin käsin ja vastailen niihin kaikkiin samoihin kysymyksiin, joita olemme itsekin miettineet.

Ei, ei meillä oikein riitä huoneet. On kyllä ollut tosi paha olo vaikka ehkä jo vähän helpottaa – ei, ei ollut aikaisemmissa raskauksissa. Joo on siellä vain yksi, nyt se tiedetään varmaksi. Lapset tietää joo ja ne otti sen tosi ihanasti, ei tiedetä vielä sukupuolta mutta halutaan varmaan tietää. Isommat tulee olemaan sitten 8 ja 7 kun tämä syntyy, toivottavasti niistä on jo paljon apua!

Ja niin edelleen. Musta on ihanaa kun ympärilläni olevat ihmiset ovat kiinnostuneita. Se antaa mullekin luvan olla kiinnostunut asiasta. Silloin kuin joku kysyy jotain aidosti kiinnostuneena, minua ei pelota että olen liikaa raskaana.

Jaaaaaha, sieltä se tuli. Kummallinen raskausnolotus.

Olen näköjään taas samassa jamassa kuin ensimmäisen raskauden kohdalla – tutkiskelen omaa identiteettiäni ja yritän ymmärtää mihin solahdan. Olen oudosti hieman nolona kertoessani ihmisille tästä, siinä on jotain yhteiskunnallista taakkaa taustalla. Että tämmöinen akateeminen ihminen haluaakin yli 1,7 lasta. Olen normien vastainen ja mikä pahinta, todennäköisesti minusta rakennetun mielikuvan vastainen monille.

Minähän olen useasti kertonut suureellisesti etten enää kaipaa vauvoja. 

Eihän kahden ison lapsen jälkeen nyt enää muutenkaan hurahdeta vauvakuplaan, ei kai työelämästä näin kiinnostunut tyyppi nyt enää vauvajuttuja jaksa? En saa kiinni edes omasta ajatuksestani mutta tajuan että jotain tässä taas on. Jotenkin minusta on vaikeaa olla rehellisesti sitä mitä olen. Raskaana. Menossa kotiäidiksi. Matkalla kohti kantoliinoja ja sormiruokailua, vaikka olen tämmöinen uranainen joka on kovaan ääneen sanonut että tämä niin oli tässä, ei meille enää ja onpa ihanaa että on niin isot lapset.

Se kaikki on totta ja se kaikki on outoa. On niin outoa olla samaan aikaan selvästi mieluummin isojen lasten äiti ja silti vielä toivoa yhtä pientä.

Olen ylionnellinen siitä että uskalsin kuunnella omia toiveita ja seurata unelmaa, jonka tunnistin jo vuosi tai ehkä kaksikin sitten. Etten haaveilekaan isoista työliikkeistä vaan isommasta perheestä. Silti olen samaan aikaan häkeltynyt siitä että olen taas tässä, tilanteessa jossa maailmani pyörii kirjaimellisesti oman napani ympärillä.

Voi elämä sentään oikeasti. Ei ole helppoa olla näin ylianalysoiva ihminen. Ei edes raskaana.

Ai niin, ne liikkeet! Kyllä vain, jo pari viikkoa sitten tuntemani paine ja kupla on se tuttu tunne. Sellainen, jota noin alhaalla vatsassa ei voi mikään suoliston möyrintä aiheuttaa. Joku kääntää kylkeä, tekee volttia tai hikottelee. Jotakin sellaista joka saa tämän valtavan ilmapallon sisälle ihan pienen mutta selvän paineen aikaan. Ihan viikon lopulla luulen tuntevani jo pieniä nykäisyjäkin.

Voin toki olla aivan totaalisen väärässä*. Sitähän ei kukaan voi todistaa joten otan ja väitän tässä ja nyt että tunnen vauvan liikkeet.

Ollakseen alle kymmenen senttiä pitkä tämä tyyppi onnistuu jo olemaan tosi todellinen.

Lue myös: 

*Tämän julkaistessani olen viikolla 16+6 ja voin vahvistaa että ihan oikeassa olin – samaa pyllyn liikettä se paine on tässä kohtaa ollut. Vahva kaveri! 

JAA
16 Comments
  • Tipu
    helmikuu 7, 2019

    Hei kerroitko siis raskaudesta töissä vasta kun olit paljastanut sen blogissa/somessa?
    Minä en edes ole raskaana mutta silti jo jotenkin jännitän töissä kertomista! Ihan älyttömän pöhköä! Tämä on taas näitä, että mieheni ei varmasti ikimaailmassa mieti tällaista nyt eikä mahdollisesti toivottavassa tulevaisuudessa. Tuskin hän pelkää ”Mitäs ne töissä miettii, ollaanko siellä ihan oh no mistä löydämme sijaisen!” vaikka hän on halukas viettämään mahdollisen lapsen kanssa pidemmänkin isyysloman kotona.

    • Valeäiti
      helmikuu 7, 2019

      Ei, toki kerroin ensin töissä. Nää raskausviikkojutut elää vielä historiaa kun laitan niitä pikkuhiljaa 🙂 Tänään alkoi jo viikko 18, kohta san blogin reaaliaikaiseksi! Kertominen on aina jännää, vaikka yleensä ihmiset ottaa sen tosi hyvin. Se vain on niin henkilökohtainen asia.

      • Tipu
        helmikuu 7, 2019

        No sitä minä ajattelinkin! Hämmennyin vain tuosta viimeisestä lauseesta jossa oli maininta 16+6 ja teksi kertoo viikon 14 tapahtumia. En yhtään ole mukana näissä viikoissa ja vasta vähän aikaa sitten ymmärsin mitä tuo luku plussan jälkeen tarkoittaa 😀
        Ihanaa odotusaikaa!

  • Taija
    helmikuu 7, 2019

    Mulla tänään rv 17+1 🙂

    Mulle tämä raskaana oleminen on jotenkin noloa, juurikin että mitähän muut nyt ajattelee, olen niin vanhakin (36).. Osa vastaanotosta onkin ollut aika nihkeää. Meillä on 8- ja 2-vuotiaat lapset ja tämä kolmas on aina ollut haaveena, valitettavasti vain ensimmäisen ja toisen väliin mahtui surua ja ”yrittämistä” niin pitkään, että luulin jo että haaveeksi jää mutta tämä kolmas tärppäskin heti kun mahdollisuuden sai 🙂

    • Valeäiti
      helmikuu 8, 2019

      Onnea sinne kovasti ❤️❤️ ollaan melkein päivälleen samassa vaiheessa! Mulla tänään 17+1 🙂

      • Mama
        helmikuu 8, 2019

        Hei,
        Ihana seurata sun raskauden etenemistä viikko viikolta. Helppo samaistua, täällä rv 17+1, toinen lapsi tulossa 🙂

        • Valeäiti
          helmikuu 10, 2019

          Onnea! Ihan samoissa siis mennään 🙂

  • Laura
    helmikuu 7, 2019

    Mä kyllä kans allekirjoitan ton, että välillä nolottaa, vaikkei pitäisi! Se tosin on helpottanut melkoisesti, mitä pidemmälle raskaus on edennyt, nyt mennään jo puolta väliä. Väittäisin, että osa syy on muiden suhtautumisessa. Olen nuori kolmannen lapsen odottaja, 24v, ja ikäerot edellisiin on pienet. Lisäksi olen opiskelija. Suhtautuminen on ollut toisinaan estotonta ihmettelyä ja rivien välistä on kyllä voinut lukea, että vahingoksihan tätä on luultu. Äh, ärsyttää tunne, että pitäisi muka jotenkin selitellä, vaikka miksi muka pitäisi. Toivottu ja harkittu ja sillä siisti! Välillä asiat käyvät vaan nopeammin kuin olettaisi. Tässä sitä opiskellaan, pidetään hetki äitiyslomaa niin kuin useimmiten työssä käyvätkin ja taas jatketaan. On toki ollut ihania kohtaamisia ja onniteltukin, niitä onneksi kuitenkin ehkä enemmistö. Tuppaa vain nuo negatiivisemmat suorat ja epäsuorat ihmettelyt jäävän paremmin mieleen. Argh, tämä fraasi joutaa niin roskikseen:”Herranen aika, jo kolmas, eikö sitä puuhaa ollut vielä tarpeeksi!” Pahinta, että tottakai on itseäkin välillä epäilyttävät, niin ei noita halua muiltakaan kuulla. 😂🤦

    • Valeäiti
      helmikuu 8, 2019

      No just tää omituiset kommentit. Mullakin on muutamasta kokemus. Kolmas on kuitenkin vähän ”ylimääräinen” monen mielestä. Että johan teillä on ne kaksi? Mieti niitä jotka saa vaikka kuudennen lapsen! Onnitteleeko kukaan edes enää heitä?

      • Laura
        helmikuu 8, 2019

        Just niin ne kaksi ja vielä tyttö ja poika. 😄Mulla on lähipiirissä muutama oikeasti todella suurperhe ja tiedän, että ne on ihan tietoisia ratkaisuja ja toivottuja lapsia. He taas kuulemma törmäävät usein siihen oletukseen, että naiset olisivat jotenkin alisteisessa asemassa olevia synnytyskoneita. Tämän päivän Suomessa nainen useimmiten onneksi saa päättää omasta kehostaan itse ja päätös se on sekin haluta lapsia standardia useamman, vaikka sen kymmenenkin. Selitelepä siinä, että ei mua tässä mies tai yhteisö painosta seksiin tai olemaan ehkäisemättä.

  • ”En ole katkera, mutta kuitenkin”
    helmikuu 9, 2019

    Ekasta onnitellaan vuolaasti, ollaan kiinnostuneita, kysellään, ihastellaan ja hullaannutaan. Tuodaan rotinoita, kukkia, lahjoja ja postiluukkukin kolisee onnittelukortteja kortteja jopa kumminkaimoilta.

    Toinen on vain ajan kysymys, koska kyllähän se pitää kaveri tehdä. Sivulauseessa heitetään no onneks olkoot nyt sitte vaan. Pallo saa kasvaa ihan rauhassa, ja vauvan synnyttyä katsomassa käyvät enää isovanhemmat, paras kaveri ja tulevat kummit (koska niiden on vähän pakko).

    Kolmas on varmasti jo vahinko. Eihän ne mahdu enää mihinkään, meneekö teillä auto vaihtoon ja voi ei.
    Rauha torpan ympärillä lisääntyy vatsanympäryksen myötä, ja sairaalasta saa kotiutua ilman vastaanottokomiteoita.
    Niihin kahteen hassuun joulukorttiin etäinen sukulaistäti kirjoittaa enää vastaanottajaksi ”perheineen”. Kuka niitä nyt muistaa?

    • Valeäiti
      helmikuu 10, 2019

      TÄMÄ!! Kaikki alusta loppuun totta. Mieti jos joku erehtyy tekee enemmän kuin kolme..

      • Tuo sama tilittäjä
        helmikuu 10, 2019

        Neljännestä haaveillen. Huoh.

        Pst. ONNEA aivan hirmusti, miten mahtava kolmos-uutinen! Oon lukenut sun blogia varmaan ihan sieltä alusta saakka, mutta laiskiaisena en oo koskaan ehkä saanut aikaiseksi kommentoida mitään. Vai oonko ehkä kerran?
        Kiitos siis kaikista näistä vuosista, ja teksteistä, itkuist ja nauruista ja korvaamattomasta vertaistuesta.
        Sinusta tulee ihan huippu triplamutsi!

        • Valeäiti
          helmikuu 10, 2019

          IHANA sinä, kiitos! <3 kovasti jännittää miten kolmen kanssa pärjää mutta kai se tästä!

  • Suvi
    helmikuu 13, 2019

    Pakko kommentoida, vaikka jo ”vanha” juttu. Mä niin samaistun suhun! Meillä siis pojat oli 6 ja 8 (itse 34), kun tyttö syntyi. Mammakahviloissa olin pudonnut ulos siitä porukasta, en ollut enää nuori äiti enkä sellanen vanhempikaan mama, jolla lapsia tasasta tahtia. Nytkään en kuulu oikein mihinkään porukkaan mammagenressä, kun olen palannut töihin. Kainkenlisäksi huomaan selitteleväni, että tää on sellanen meidän iltatähti! Kunnes huomaan, että mitä vitt tässä oikein selittelen elämäni parasta ratkaisua <3 On tuo pikku likka niin mahtava tapaus, että onneks uskalsin/uskallettiin! Tsemppiä hehkeään keskiraskauteen 🙂

    • Valeäiti
      helmikuu 13, 2019

      Kiitos! <3 hyvin samoja mietteitä tosiaan täällä. Pitää vaan sitkeästi tallata omaa tietä ja tehdä itselleen mielenkiintoisia päiviä vaikka aivan samanlaista seuraa ei löydykään :) Onneksi on blogi!