Hurraa! Juhlapäivä! Valeäiti-blogi täyttää kokonaiset 10 vuotta! Saa lähettää onnittelurunoja! <3
21.1.2012 julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni, oikeastaan montakin. Halusin elämääni jotain muuta kuin kotiäitiyttä, koska jo silloin mulle oli vaikeaa rutiinien täyttämä elämä, jossa ainoa tavoitteeni on pitää lapset hyvinvoivana. Oman harrastuksen tarve oli voimakas.
En olisi ikinä uskonut jaksavani jatkaa sitä hetkessä keksittyä harrastusta vuosien ajan, mutta niin vain tänään tuli täysi kymppi täyteen ilman että välissä on yhtäkään yli kahden viikon taukoa.
Onnea Valeäiti, onnea minä! Aikamoinen matka takana!
Blogi on vaihtanut ulkonäköä usein ja kerran URLia, mutta vain kerran nimeä ja sekin vain vähän: Aloitin nimellä Valeäidin tunnustukset (Valeäiti-nimen tausta täällä) anonyymina ja kasvottomana tekijänä. Myöhemmin uskalsin kertoa olevani Hanne ja tiputin vielä tunnustuksetkin pois kun tajusin ettei siinä ole mitään kovin rohkeaa että kertoo asioista niin kuin ne on – aluksi oli. Oli uudenlaista blogimaailmaa kertoa ääneen että lapset ärsytti tai ettei koti ollut siisti.
Ja voi että mitä kaikkea tuon nimen alle onkaan mahtunut! Olen kasvanut itse ihmisenä ja äitinä tietysti aika lailla kymmenen vuoden aikana, ja sitä on täällä saanut ihan luvan kanssa koko internet seurata. Henkinen kasvu julkisesti ei ole aina helppoa ja osa vanhoista teksteistä puistattaa vähän edelleen.
Kymmenessä vuodessa sitä ehtii kirjoittaa vähän kaikkea, mutta suosikeiksi (minun ja teidän) on taatusti nousseet kaiken maailman kakkajutut, heti ekoina kuukausina kirjoitettu juttu vanhemmuuden vaikeimmista tunteista (Hirviö sisälläni -teksti), syvälliset pohdinnat ihmisyydestä ja vanhemmuudesta, liikuttavat jutut lapsista, tavalliset jutut arjesta, synttärikirjeet lapsille ja tietysti kaikki erilaiset ruuhkavuosista, taudeista tai parisuhteesta kirjoitetut hyymorijutut.
Vinkit toimii myös aina uhmaiän kestämisestä unikouluihin ja lentomatkustamiseen.
Aluksi Instagram ei ollut edes olemassa, jolloin blogi oli sellainen kahden rivin statuspäivitysrykäisy ja päivitin usein jopa kahdesti päivässä. Kahden pienen lapsen kanssa tempoillessa blogi keskittyi hirveästi siihen vertaistukeen mitä silloin tarvittiin (ja syntyi mm erittäin tärkeä juttu nimeltä Löisinkö?). Myöhemmin kun lapset kasvoi ja kiristin heidän yksityisyyttään edelleen, blogi on ollut melkeinpä kolumni, ajatuksia minusta. Paljon oman mieleni heittelyä, masennusta, ahdistusta ja vanhemmuuden kipupisteitä.
Paljon on myös iloa ja oivalluksia, ajatuksia siitä mistä minun ja meidän onnellisuus koostuu, ja tietysti yhden talon rakentamisen tarina! Ura, rahapuhe (tsekkaa ainakin Isojen palkkojen naiset sekä Olen rikas ja se nolottaa) ja yrittäjyys ovat myös pitkään olleet tapetilla, kunnes sitten tulikin taas vauva-aikoja.
Ette tiedäkään miten siistiä on että mulla on kohta kolmen vauvan raskausajoista, synnytyksistä (tuossa jutussa oksennustaudin kera, oh you) ja ekoista kuukausista tämmöinen digitaalinen muistio! Sieltä on tosi kiva itsekin käydä muistelemassa asioita.
Kymmenen vuotta on niin pitkä aika, etten oikein itse enää edes muista mitä kaikkea se on sisältänyt. Osaan kuitenkin kertoa mitä tunteita tämä kaikki tänään, 10v juhlapäivänä herättää:
Olen valtavan ylpeä. Kun kirjoitin ne ensimmäiset kolme tekstiä valmiiksi blogipohjaan, en tiennyt osaavani kirjoittaa. Tiesin vasta että halusin kirjoittaa. Oman äänen, tyylin ja luovuuden löytäminen on ollut ihan älyttömän hieno juttu ja kerron tänä päivänä erittäin ylpeästi että olen rakentanut aivan itse suuren perhemedian, jossa tuotan itse hyvää sisältöä. Ei se ollut ollenkaan selvää aluksi, ja meni tosi monta vuotta että kehtasin kutsua itseäni bloggaajaksi. Nykyään olen ylpeästi ja vakaasti vaikuttaja ja otan roolini tosissani.
On oikeasti aika temppu rakentaa toisen päivätyön ohella ihan toinen ammatti, jonka sisällä taitoja on laajasti. Ja tehdä kolme kautta podcastiakin! Hyvä minä!
Eniten olen ylpeä, kiitollinen ja liikuttunut siitä miten monesti olen kuullut tällä kaikella olevan merkitystä teille. Miten moni on uskaltanut miettiä perhettä näitä juttuja lukiessa, tai kuinka joku on uskaltanut hakea apua ja saanut sitä luettuaan mun mielen heittelyistä. Jokainen sellainen palaute antaa monta kuukautta lisää puhtia näihin hommiin, niillä tästä tulee merkityksellistä.
Olen valtavan kiitollinen. Blogi on mahdollistanut niin paljon! Olen saanut matkata Ugandaan, oppinut niin monesta asiasta enemmän kuin olisin voinut kuvitella, ja tavannut mielettömän joukon ihania ihmisiä. Meinasin laskea ja listata kaikki vaikuttaja-aikana löytämäni uudet ihmiset mutta kun lista paisui yli viidenkymmennen, lopetin.
Elinikäisiä ystäviä olen tehnyt useita, te tiedätte keitä olette ja kiitän teitä valtavasti <3
Koen myös kasvaneeni aika paljon ihmisenä nimenomaan blogin ansiosta, sillä olen ollut tavallaan pakotettukin ajattelemaan asioita aina tosi paljon omaa napaa laajemmin, käymään keskustelua ja avamaan omaa ajattelua muiden näkökulmien kautta.
Se on ajoittain raskasta, mutta kuten Insinööri juuri sanoi, on valtava etuoikeus saada pallotella omia ajatuksia ison joukon kanssa, monesta eri näkökulmasta. Ja kuitenkin yleensä tosi turvallisesti ja siitäkin olen kiitollinen – te juttujani lukevat olette tosi hieno ja lämmin yhteisö, joka on kannatellut, kuunnellut ja toisaalta haastanut minua turvallisesti. Kiitos siitä!
Valeäiti on tärkeä meille myös perheenä, taloudellisesti ja henkisesti. Valeäidin varassa olen voinut olla hoitovapaalla rauhassa Kolmosen kanssa vaikka niskassa painoi ison talon uudet velat, ja toisaalta olen saanut pitää mieleni virkeänä kun arjessa on muutakin kuin vaipparallia. Se vuoden 2012 syy kirjoittaa blogia pitää siis edelleen vahvasti kutinsa!
Olen myös valtavan väsynyt. Jos Nelonen ei olisi juuri tulossa, tämä kirjoitus saattaisi hyvinkin olla muisto- eikä muistelmakirjoitus. Valeäiti on mulle edelleen tosi tärkeä omana päiväkirjana ja vertaistuen paikkana, mutta samalla huomaan joka vuosi tasapainoilevani sen kanssa onko tähän käytetty aika ja henkinen kapasiteetti enää sen arvoista.
On hyvä että omia sanomisiaan pitää miettiä ja että osaamme haastaa kuluneet, haitalliset ajatusmallit. Mutta sen kääntöpuolena tuleva vahva tuomitseminen, päteminen, neuvominen ja sivaltelu on tosi raskasta. On vaikea enää kirjoittaa ajattelematta sitä, vaikka minä olenkin vähällä päässyt. Olen tehnyt virheitä ja saanut niistä kuulla, ansaitusti.
Olen myös saanut täysin epäansaitusti palautetta, kohua ja paskaa mieltä. Trollausta ja negatiivisuuden kaatamista minun niskaani. Joka ikinen sellainen kommentti on turha, kuormittava ja rasittava.
Käyn joka vuosi läpi saman syklin, jossa olen hetken aivan totaalisen kyllästynyt tähän kaikkeen, otan pienen breikin ja sitten taas innostun hurjasti. Vuosi vuodelta tuo sykli lyhenee ja totaalista kyllästymistä tulee useammin. Se on ehkä ihan luonnollistakin näin kymmenen vuoden jälkeen mutta kertoo kyllä myös tämän hetken internetin pulssista.
Se sykkii välillä pelkkää vittuilua enkä aina ole varma onko enää minun tarvetta osallistua siihen.
Ja silti yhä edelleen on päiviä ja hetkiä, jolloin teksti alkaa pulputa mielestäni itsestään ja odotan vain pääseväni näppiksen ääreen. Aivoihin ilmaantuva sisältö voi olla jotakin ilahduttavaa, naurattavaa tai itkettävää mutta se tunne ja palo saada se ulos tekstiksi on niin ainutlaatuinen etten usko koskaan voivani sulkea tätä päiväkirjaa.
On yksi elämäni suurimpia iloja kun tunteet löytävät hahmonsa, muodostuvat päässäni sanoiksi ja valmiiksi lauseiksi ja kun näen niiden painuvan valkoista pohjaa vasten selkeinä kirjaimina.
Kirjoittaminen on parhaimmillaan kuin hengittämistä – se vain tulee ja soljuu, vie mukanaan jotakin tai antaa tullessaan jotain uutta. Se siivoaa, puhdistaa ja elävöittää. Erityisen hyvän lauseen tai sanan ilmaantuessa silmien taakse kropassa suorastaan kihelmöi. En osaa tavoittaa tota tunnetta millään muulla tekemisellä!
Kirjoittaminen on mulle tärkeää, tämä kaikki on mulle tärkeää. Haluan olla ja ilmaista itseäni nimenomaan täällä blogissa, enkä vain Instagramin nopeasti tuhoutuvassa maailmassa. En halua kirjoittaa tunteitani ja havaintojani pöytälaatikkoon, vaan lukijalle jonka voin kuvitella kuulevan sanani. Sinulle, joka teet tällä sitten mitä haluat.
Vaikka joskus lieveilmöt tässä raskasta onkin, en voisi olla ilman kirjoittamista. Jatkan kuten aina ennenkin: teksti ja luova purskaus kerrallaan. Pakkoa ja tahmaa vältellen.
Kiitos että olet siellä sitä mahdollistamassa.
Lukisin tosi mielelläni teidän muistoja matkasta Valeäidin kanssa jos olette olleet jo pidempään mukana – tai miksei ajatuksia tuoreimmaltakin! Itse tässä sokeutuu kaikkeen aika lailla enkä rehellisesti enää muista edes kaikkia (tai edes osaa :D) jutuista joita olen tehnyt. Jos joku juttu on siis erityisesti koskettanut tai naurattanu, kerro! Tai ollaanko joskus tavattu jossain? Tänään kiinnostaa muisteloida joten antaa palaa!
Kuvat: menneitä muistoja niin kauas kun niitä vielä koneelta löytyy. Viimeiset kolme kuvaa Aino Heininen, minä ja Kolmonen Myssyissämme Dorit Salutskij.